Salve oli aluksi iloinen siitä, että oli päässyt rauhaan.
Mutta erään kerran päivällisaikaan hän pisti päänsä ulos aukosta. Hän oli nälkiintynyt ja ärtyisä.
"Kuulehan, mulatti!" aloitti hän.
Mulatti katsahti häneen irvistellen niin että valkoiset hampaat loistivat ja oli kovin tyytyväinen nähdessään temppunsa tepsivän.
"Sinulla kai on siinä hyvää ruokaa?"
"On, hyvin hyvää!" vastasi mulatti vahingoniloisena ja ylen tyytyväisenä.
"Se saa minut ajattelemaan tulevaisuutta", jatkoi Salve leppoisasti, "ajattelemaan, miltä sinä sitten näytät, kun minä pääsen vapaaksi. Minä survon sinut nuuskaksi, ystäväiseni! Etkö ole tullut sitä ajatelleeksi?"
Mulatti jatkoi syömistään, mutta kävi yhä miettivämmäksi.
Hän, kuten sanottu, ei ollut erikoisen rohkea, ja lopulta ruoka ilmeisesti alkoi häntä tympäistä.
"Sinähän olet sen näköinen kuin söisit itseäsi", virkkoi Salve pitkähkön vaitiolon jälkeen, jonka aikana hän oli pitänyt silmällä toisen yhä aremmaksi käyvää ilmettä. "Niin käy, ystäväiseni, @@ ellet @@"