Vaikka avomielinen, suorasukainen Elisabet usein näyttikin rikkovan sovinnaisia muotoja, huomasivat herrat kuitenkin pian, että hän hyvin tiesi varoa liikaa tuttavallisuutta. Hänen olemuksestaan uhosi jotakin vakavaa, melkeinpä mahdikastakin, joka heitä nöyryytti, mutta samalla teki hänet sitäkin viehättävämmäksi, kun hän hymyili ja hänen ilmehikkäät kasvonsa säteilivät veitikkamaisina.
Nuoret miehet saapuivat säännöllisesti sunnuntaisin, olivat ylen mustasukkaiset toisilleen, koettivat tilaisuuden sattuessa olla toinen toistaan kohteliaammat ja vaistosivat kumpikin varmaan huokailevansa suotta.
Seuraavana syksynä kotiin palatessaan kertoi laivuri Garvloit
luutnantti Beckin menneen kihloihin Arendalin postimestarin
Forstbergin tyttären kanssa ja toi häneltä paljon terveisiä
Elisabetille. Heidän sanottiin menevän naimisiin keväällä.
Uutinen oli suuri ilo, sillä Elisabetia oli monesti rasittanut se ajatus, että Beck nyt kenties eleli onnettomana hänen tähtensä @@ hän päätteli oman, Salveen kohdistuvan tunteensa nojalla.
Ilta muuttui hänelle hiljaiseksi juhlaksi, kun hän makuullemenon aikaan istui yksin huoneessaan katsellen ikkunastaan kuun tyynessä paisteessa lepäävää kanavaa ja siinä olevia aluksia. Hän ajatteli ystävätärtään ja ymmärsi hänen terveisistään, ettei hän tiennyt mitään hänen ja luutnantin välisistä asioista.
Elisabet tunsi mielensä keventyneeksi tietäessään, ettei asia ollut vaikuttanut luutnanttiin sen syvemmin. Suupielessä väikkyvä hymy kumminkin osoitti, että mies samalla punnittiin. Sitten liitivät ajatukset, kuutamon kuvaillessa ikkunanpuitteet seinään hänen vuoteensa kohdalle, omille teilleen @@ kauas maailmalle Salven luo. Niin hän istui mietteisiinsä vaipuneena, iso tukka hajallaan voimakkailla kauniilla hartioilla. Hänen ilmeensä kävi yhä murheellisemmaksi, ja kasvot värähtelivät silloin tällöin.
Hänen mieltään saattoi painaa katkeran raskaana se, että Salve oli hänen tähtensä lähtenyt maailmalle ja kenties muuttunut epätoivoiseksi ihmiseksi @@ siinä se hiljainen, jäytävä tunto, josta hän alinomaa yritti vapautua, mutta jonka hän toisaalta mielellään salli askarruttaa itseänsä. Hän näki Salven onnettomana ja ylpeänä, kasvot kalpeina ja terävä, älykäs katse vihaisesti suunnattuna häneen, joka oli koko onnettomuuden aiheuttaja.
Hänen mielessään häilyi ajatus pukeutua merimieheksi ja lähteä maailmalle Salvea etsimään. Mutta hän tiesi, että vaikka hänet löytäisikin, ei häpeäntunteensa vuoksi uskaltaisi hänelle näyttäytyä, koska oli jo melkein ollut toisen oma. Ja ankaraa hylkäystä hän ei missään tapauksessa halunnut lukea Salven silmistä.
Hän nyyhkytti kouristuksentapaisesti, pää käsivarsien välissä, kunnes vihdoin nukkui ikkunanlaudan varaan.
@@ Elisabet oli ollut kolme vuotta Garvloitin talossa, kun tapahtui sellainen onnettomuus, että Garvloit menetti aluksensa, joka ajautui karille Amlandin paikkeilla. Siinä hän menetti suurimman osan omaisuuttansa ja, mikä pahinta, mahdollisuuden harjoittaa edelleen laivurinammattia, koska hänellä ei ollut varoja uuden aluksen ostamiseen.