"Sinähän tiedät, ettet siedä olutta, ystäväiseni!"
Toisen vastaväitteensä @@ mitä Norjassa sanottaisiin, kun kuultaisiin hänen miehensä vaipuneen tavalliseksi ravintoloitsijaksi, @@ piti hän viisaasti omana salaisuutenansa. Pääasia oli, että he saivat jonkin elinkeinon ja @@ olihan siinä suuri lohdutus, että voivat pitää Elisabetin luonansa.
Viimeisen turhamaisuutensa jäännöksen hän ilmaisi sanomalla Elisabetille, ettei kotimaassa tunnettu puukengissä astelevia miljoonanomistajia, kuten Hollannissa, ja ukko Garyloit havaitsi eukkonsa innostuneemmaksi kuin hän oli odottanut.
Hän oli tottunut turvaamaan eukkonsa terävämpään älyyn ja olisi ollut kovin pahoillaan, jos hän olisi ryhtynyt vastustelemaan.
Niinpä tapahtui, että vilkasliikkeisen kanavakadun varrella eräänä maanantaiaamuna loisteli sinisellä pohjalla kullanvärisin kirjaimin: "Tähti".
Ravintola oli perustettu otolliseen aikaan ja paikkaan.
Satamassa olevista laivoista kokoontui sinne aivan pian vieraita, joten oli toivoa liikkeen menestymisestä.
Garvloit isännöi mielellään itse puhtaassa tuvassa tiskin takana, jonka yläpäässä oli joukko tinakantisia kivituoppeja. Seinäkaapissa näkyi pitkiä ja lyhyitä hollantilaisia liitupiippuja. Jokaiselle vieraalle ojennettiin täytetty piippu hänen tilaamansa juoman ohella.
Piilossa tiskin alla kivihaarikkain kohdalla, oli oluttynnöri kirkkaine hanoineen ja sen alla astia, johon liiat pisarat putosivat. Takaseinällä olevissa hyllyissä oli kokonainen apteekki väkeviä, niiden joukossa tummanvihreitä hollantilaisia katajaviinapulloja.
Elisabetilla oli emännöitsijänä kyllin tekemistä, joten hän ei ottanut suoranaisesti osaa tarjoiluun, paitsi silloin, kun oli järjestettävä jotakin erikoista yläkerran vieraille.