@@ Oli ollut syksyisen harmaa, sumuinen päivä, mutta nyt kirkastui taivaalle sinne tänne sinisiä läikkiä ja hänen astuessaan sillan yli loi iltapäivän aurinko hehkuvia säteitään kanavakadun rakennusten ruutuihin.
Garvloitin talossa seisoi Elisabet avoimen ikkunan ääressä @@ hänkin oli tahtonut sinä päivänä olla yksin mietteinensä.
Salve näki hänet ja seisahtui hetkiseksi häntä katselemaan.
"Tuo siunattu pää on minun!" huudahti hän tietämättään, äänekkäästi, kiihkeästi.
Hän syöksyi salamannopeasti Garvloitin ovelle.
Elisabet kuuli oven takanaan aukenevan.
Salven seisoessa odottamatta hänen edessään hän vaipui hetkiseksi tuolille, mutta nousi kohta reippaasti säikähtynein ilmein, ikäänkuin olisi ollut vastapäätä vihollistaan.
"Elisabet", virkkoi Salve hiljaa, "lähetätkö minut uudestaan maailmalle? Jumala tietää, millaisena sitten palaan."
Elisabet ei vastannut, seisoi vain jäykkänä ja kalpeana silmäillen häntä; tuntui siltä kuin hän olisi unhottanut vetää henkeänsä ja olisi vain odottanut kuulevansa lisää.
"Tule vaimokseni, Elisabet", pyysi hän. "Silloin minusta jälleen kasvaa hyvä ihminen. Näithän itsekin aamupäivällä, millainen kunnoton mies minusta on tullut ilman sinua!"