"Jumala sen tietää, Salve", vastasi hän kyynelsilmin, voimatta hillitä liikutustaan, "että sinä yksin olet ollut mielessäni silloinkin, kun en itseäni tuntenut. Mutta ensinnä minun täytyy saada täysi varmuus siitä, mitä minusta ajattelet."
"Samaa kuin Jumalan enkeleistä, Elisabet!" virkkoi Salve hartaasti, aikoen tarttua hänen käteensä.
"Tiedätkö, että minä @@ kerran olin joutua kihloihin nuoren Beckin kanssa?" kysyi hän punastuen, mutta katseessa jonkinlainen hellittämätön ilme. "Minä en silloin ymmärtänyt itseäni, ajattelin vain kaikenlaista joutavaa, kunnes oli kerrassaan paettava."
"Älä puhu siitä, rakas, siunattu Elisabet! Tätisi on kertonut minulle kaikki."
"Etkö sitten ajatuksissasi minua epäile? Sellaista kuin tänään, en näet voi sietää, Salve! En voi, ymmärräthän?" virkkoi hän vavahtavin äänin, luoden häneen vakuuttavan, luottavan katseen.
"Epäile? @@ Sinua!" Salve laski kätensä sydämelleen.
Tänä hetkenä hän tiesi varmaan, ettei Elisabet ollut milloinkaan luutnanttiin syvästi kiintynyt.
Elisabetin kasvoille levisi sanomattoman sädehtivä, onnellinen hohde. He silmäilivät toisiaan hetkisen, ja sitten Salve kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.
He seisoivat siinä, ikäänkuin eivät olisi tahtoneet enää päästää toisiaan menemään, poski poskea vasten, mitään virkkamatta, mitään ajattelematta.
Heidän rakkaudessaan oli vielä kouristuksentapaisia otteita: syvää epäluuloisuutta onnellista todellisuutta kohtaan ja vaistomaista pelkoa, että se voi jälleen kadota.