He seisoivat Garvloitin salissa keskellä lattiaa @@ ja ovella seisoi tanakka Garvloit ihan ymmällään katsellen tarjoutuvaa näkyä. Hän näytti avuttomalta ja liikutti pari kertaa lyhyitä käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut työntää kohtauksen pois luotansa.
Kumpikaan ei ollut huomannut oven aukenemista.
Vihdoin huomasi Elisabet ukon ja huudahti, ollenkaan hämilleen joutumatta, tahtoen ennen kaikkea julistaa onneansa:
"Tässä on minun sulhaseni!"
"Vai on siinä sulhasesi?" virkkoi ukko ymmällään ja astui askelen taaksepäin.
"Minä olen Salve Kristiansen, 'Apollon' kuljettaja", lisäsi Salve laskematta Elisabetia irti; hänestä tuntui kaikki muu ihan joutavalta.
Garvloit oli sentään keksinyt keinon. Hän kääntyi ja huusi useita kertoja, yhä äänekkäämmin: "Andrea! Andrea!"
Ja kun Andreaa ei kuulunut kompuroi, hän pyylevyydestään huolimatta tavattoman nopeasti portaita alas.
Alimpaan porraskäänteeseen hän pysähtyi ja tuijotteli eteensä. Matami Garvloit hämmästyi nähdessään ukon seisovan mietteissään, ilmeisesti huolestunein kasvoin ja kysyi, mitä oli tekeillä.
"Minä joudun häviöön", vastasi ukko murheellisena.