Eukko silmäili häntä käsittämättä, mitä hän tarkoitti. Sen hän vain tajusi, että jotakin ylen ankaraa oli tapahtumassa.
"Elisabet on mennyt kihloihin jonkun laivurin kanssa, Jumala tiesi kenen" @@ virkkoi ukko verkalleen. "Mene itse katsomaan." Sitten, hetkisen vaiettuaan, hän lausui syvästi huoaten huolestumisensa varsinaisen ytimen: "Kuka nyt hoitaa taloutta? Elisabetin veroista minä en saa maailmasta mistään."
Matami Garvloit oli ajatuksiltaan miestänsä nopsempi. Hän nousi yläkertaan ja sai omin hämmästynein silmin selon asiasta.
"Minä olen tuntenut hänet siitä saakka kuin olin pieni tyttö", päätti
Elisabet katkonaisen selityksensä.
Matami Garvloit osoitti mitä vilkkainta, vilpittömintä osanottoa.
Hänen ei tarvinnut teeskennellä, sillä hän oli nainen, jolla oli sydän paikallaan ja hän ymmärsi tässä rakkaudessa piilevän erikoisen romaanin. Hän oli kovin utelias, mutta jätti kyselemisen sopivampaan tilaisuuteen.
Hän kehoitti Salvea käymään talossa, milloin mieli teki. Sitten saapui Garvloitkin ja oli kovin ystävällinen. Kuitenkin hänestä tuntui, että Salve oli ihmeen hidas lähtemään pois, sillä aika kului kauas ohi ukon makuullemenoajan.
Elisabet seurasi Salvea etehiseen. Tuntui siltä kuin hän olisi matkustanut Uuteen Hollantiin sen sijaan, että oli aikomus saapua taas jo seuraavana päivänä.
@@ Puettuna somaan hollantilaiseen pukuunsa seisoi Elisabet odottavin, juhlaisin ilmein tyynessä suviaamussa, jonka sumut olivat hälvenemässä auringon alkaessa nousta.
Salve oli väijyskellyt talon tienoilla, ennenkuin koko kadun varrella oli yksikään portti auki. Heidän tervehtiessään tulvi iloisen yllätyksen hohde Elisabetin kasvoihin.