Matami Garvloit lähti jonkin tekosyyn nojalla ulos jättäen heidät kahden kesken.
"Näetkös, Elisabet!" virkkoi Salve hieman juhlallisin äänin. "Viisi vuotta sitten minä oli Bostonissa ja ostin nämä sormukset."
Hän kirvoitti ne paperista ja laski Elisabetin käteen. "Paljon on minulla ollut rasitusta ja surua tänä aikana, mutta olenpahan ne kumminkin säilyttänyt, kuten näet."
Elisabet kavahti äkkiä hänen kaulaansa, peitti kasvonsa hänen rinnalleen. Salve huomasi hänen olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa ja itkevän.
Sitten oli sormuksissa kyllin katselemista ja juttelemista.
Ne olivat molemmat täyteläiset ja sileät ja Elisabetin mielestä kauneimmat sormukset, mitä hän oli nähnyt.
Hän koetteli sormeensa niitä kumpaakin, ojensi kättään Salvea kohti niitä näyttääkseen ja sanoi:
"Ensimmäinen sormus eläissäni!"
Hän huomasi Salven kasvoissa tumman ilmeen ja punastui hieman, koska oivalsi vasta nyt sen, mikä helposti johtui mieleen: että luutnantin kenties sittenkin olisi onnistunut saada sormus hänen sormeensa.
Tuo vaikutelma oli kuitenkin vain ohimenevä, rakkauden itsesäilytysvaisto työnsi sen pois kummankin mielestä ja hukutti sen nykyhetken onneen.