Elisabet ei ollut vielä uskaltanut kysyä, milloin hän aikoi matkustaa pois, mutta kysymys kiersi monta kertaa hänen kielellään. Hän tiesi aluksen olevan Pürmurendessä ja pelkäsi lähdön tapahtuvan jo seuraavana päivänä. Hän ei kumminkaan virkkanut mitään, vaan päätti jättää kysymisen iltapuolelle, jolloin Salven piti tulla uudelleen. Salven lähtiessä hän sentään rohkaisi itsensä ja kysyi hieman epäröivin äänin:
"Milloin sinä matkustat?"
"Tiistai-iltana, Elisabet! Keskiviikkoaamuna minun täytyy olla
Pürmurendessä auttamattomasti."
Siitäpä ilo syntyi: Elisabet oli voittanut viisi kokonaista päivää.
Ne kuluivat kuin huumeessa, liian nopeasti.
Sunnuntai-iltapäivänä jumalanpalveluksen jälkeen oli Amsterdamissa jonkinlainen kansanjuhla.
Kuuluisaan raatihuoneeseen @@ joka oli ollut hallituksen tyyssijana Hollannin suuruuden aikana, Ruyterin ja Trompin tykkien ulvoessa satamassa ja hienojen, raha-aatelistoon kuuluvien raatiherrojen istuessa tasavallan neuvospöydän ääressä hallitsemassa @@ oli sinä päivänä tullut uusi taulu, esittävä nuorta hollantilaista sankaria van Spyckiä, joka räjähdytti laivansa ilmaan vuonna 1830, Belgiaa vastaan sodittaessa.
Kuva piti paljastettaman ja sen tuli saada paikkansa raatihuoneen seinässä, Hollannin kansallisten muistojen joukossa.
Juhlapukuinen väki liikkui pitkin kaikkia katuja, pysähtyi ja aaltoili merenä raatihuoneen torilla kansallislaulun sävelten raikuessa:
"Wien Neerlands bloed door de aders vloeit."