Kaikkien kasvoista voi lukea, että ilmassa kohisi kansallistunnelmain myrsky.
Elisabet kulki Salven käsipuolessa, juhlan hohto kulmillaan.
Salvenkin mieli oli ylevässä vireessä, vaikkei hän voinutkaan tuntea oloansa niin kotoiseksi kuin Elisabet, ja hänen huomionsa oli joka tapauksessa häilyvä, sillä hän ei väsynyt katselemaan Elisabetia.
Vihdoin he tulivat suuren maalauksen luo.
Se esitti seitsentoista vuotista kadettia tykkivenheessään ratkaisevassa silmänräpäyksessä.
Elisabet seisoi hetkisen vaiti ihastellen Salven varjellessa häntä väkijoukon puristuksesta.
"Näetkös", virkkoi Elisabet kääntyen puolittain häneen päin kumminkaan irroittamatta katsettaan maalauksesta, "siinä hän seisoo belgialaisen kapteenin kehoittaessa häntä luovuttamaan aluksensa! Hänellä ei ole mitään valitsemismahdollisuutta, sillä vihollisia on liian paljon", jatkoi hän syvän myötätunnon valtaamana. "Mutta etkö näe, mitä hän miettii? Senhän voi lukea hänen kasvoistaan: hän pyytää saada hakea heille laivapaperit."
"Katsohan, miten kaunis univormu hänellä on, napit ja pieni tikari. Hän on hienonnäköinen", virkkoi hän hiljaisemmalla äänellä, ilmaisten sellaiseen komeuteen kohdistuvaa ihailuansa.
Viimeiset sanat vaikuttivat Salveen kuin äkillinen pisto: Elisabet siis vieläkin ihasteli sitä henkilöä. Salve seisoi hänen takanansa hänen yhä katsellessa maalausta ja lausuessa ääneen ajatuksiaan:
"Sorea poika rukka! Mutta hän ei voi antautua @@ minä ymmärrän sen varsin hyvin. Niinpä hän lähtee kannen alle", jatkoi hän hillityin äänin, vaistomaisesti laskien kätensä ristiin sennäköisenä kuin olisi itse seurannut lähtijää, "ja räjähdyttää ilmaan belgialaisen ja kaikki, ymmärrätkö!" virkkoi hän kääntyen Salven puoleen, kasvoissa korkea rusotus ja silmät kosteina.