Salve ei vastannut, ja Elisabet luuli hänen samoin syventyneen maalauksen katselemiseen. Hän kääntyi jälleen kuvan puoleen. Elisabetin seistessä siinä hymyillen, vajonneena taulun katselemiseen ajatellen, että oli sentään olemassa eräs, joka olisi suorittanut saman urotyön kuin van Spyck, nimittäin se mies, joka tällä hetkellä seisoi hänen takanansa @@ oli maalaus Salven silmissä muuttunut harmaaksi, vihamieliseksi. Hän olisi voinut ampua van Spyckiä suoraan sydämeen hänen univormunsa tähden.
Hän salasi sentään tunteensa Elisabetilta, mutta oli kotimatkalla koko ajan hyvin harvasanainen ja vakava. Elisabet, joka oli juhlan lumoissa ja jutteli omia huomioitaan, ei kumminkaan kiinnittänyt siihen huomiota.
Vasta iltapäivällä oli tuo vaikutelma Salvesta hälvennyt: tuntui siltä kuin olisi nähnyt pahaa unta. Olihan hänellä nähtävissään Elisabet, todellisena, uskollisena ja lämpöisenä, koko hänen sieluansa ilahduttavana.
Salve ilmoitti Garvloitille, että he olivat päättäneet mennä naimisiin keväällä, huhtikuun alussa, jolloin hän aikoi palata. @@ Oltiin joulukuussa.
"Neljä pitkää kuukautta!" virkkoi Salve huolestuneesti viimeisenä iltana.
Elisabet ajatteli samaa. Hän oli kalpea, mutta koetti esiintyä rohkeana, kun näki toisen olevan huolissaan.
Vihdoin sanottiin viimeiset sanat. Salve suuteli Elisabetia ja sanoi:
"Kevääseen asti, rakkaani!"
Elisabet seisoi kyynelsilmin katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän hävisi sillan toiselle puolen.
20.