Seuraavina sunnuntaipäivinä hän ei halunnut lähteä kirkkoon, joten he jäivät kotiin istumaan.

Rauhattomuuden henki näytti ottaneen hänet valtoihinsa; hän ikävöi vain jälleen merelle.

23.

Aikomuksen mukaisesti oli Elisabet lähtenyt Salven kanssa Amsterdamiin, missä oli ollut useita päiviä Garvloitien vieraana. Nyt he olivat kotimatkalla.

Matka oli sujunut sievästi, vaikka Salve olikin ollut hieman vakava ja hiljainen. Hän oli kumminkin käyttäytynyt koko ajan hellän huomaavasti vaimoansa kohtaan, joten hän alkoi melkeinpä tottua häneen niinkuin huomaamattaan tottuu vähempään valoon oltuaan hetkisen poissa varsinaisesta auringonvalosta.

He purjehtivat kauniin, kirkkaan sään vallitessa lievän tuulen kuljettamina ulos matalasta, kaikenlaisten alusten täyttämästä Zuiderseestä, jossa ranta oli monin paikoin näkymättömissä.

Elisabet istui laivan kannella pikku Gjertin kanssa ja kyseli innokkaasti luotsilta, jonka he olivat velvollisuuden mukaan saaneet alukseensa, kaikista niistä mataloista, hiekanharmaista saarista ja kylistä, joita vähitellen sukelsi näkyviin. Hän tunsi useimpain nimet niiltä ajoilta, jolloin oli asunut Amsterdamissa.

Toisinaan otti Salvekin osaa keskusteluun, jonkin tiedonannon herättäessä hänen mielenkiintoansa, mutta enimmäkseen hän kulki vaieten tai seisoi katsellen ulos, pieni Gjert käsivarrellaan.

Eräs Urkin saaren läheisyydessä oleva kirkontorni, jonka sanottiin olevan Norjan graniittia, herätti Elisabetissa suurta isänmaallista tyydytystä.

Terschellingin luona näkyy Zuiderseen ja Pohjanmeren välinen väylä kapeana, mustain ja punaisten poijujen rajoittamana juovana. Tyynenkin sään vallitessa kuohui pitkin matkaa kummallakin puolen ankaria vaahtopäitä, ja Elisabet kysyi säikähtyneenä luotsilta, miten mahtoikaan olla myrskyn aikana, meren koko voimallaan aallotessa sisään.