Vihdoin Elisabet astui miehensä luo, istuutui hänen polvelleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
"Ethän ole minulle siitä vihainen?"
"En @@ sinä saat tietenkin lähettää terveisiä kenelle tahdot."
"Hän oli minun paras ystäväni, kun olin @@ Arendalissa", selitti Elisabet vilpittömästi, mutta empi jälleen lauseen loppupuolella, kun ei tahtonut sanoa "Beckin perheessä".
"Minä en ollenkaan epäile sitä, että olet hyvinkin hyvissä suhteissa niihin ihmisiin!"
"Salve!" huudahti hän loukkaantuneena ja nousi seisomaan.
Mutta Salve veti hänet jälleen luokseen.
"Suo minulle anteeksi, Elisabet", virkkoi hän katuen, "mieltäni pahoittaa, kun kuulen sinun puhuvan noista henkilöistä. Mutta minähän tiedän, ettei se mitään merkitse, tiedän sen niin varmasti kuin tässä istun", jatkoi hän nähdessään vaimonsa silmäin kyyneltyvän.
Sitten hän yritti pitkän aikaa saada hänet jälleen hyväksi, mikä vihdoin yht'äkkiä onnistuikin. Samana iltana he istuivat toistensa seurassa ylen onnellisina, kuten rakkauden sadekuuron jälkeen yleensäkin tapahtuu.
Mutta Salve kävi siitä päivästä lähtien harvasanaisemmaksi ja hiljaisemmaksi, vaikka muuten käyttäytyikin vaimoaan kohtaan yhtä hellästi kuin ennenkin.