Tehtyään alkukesästä viimeisen matkansa asettui Salve kotiinsa toivoen saavansa viettää siellä pari kuukautta kauniina vuodenaikana.
Päivät tuntuivat kuluvan liian nopeasti. Elisabet kukoisti kuin ruusu, ja he keskustelivat siitä, miten hän lähtisi mukaan seuraavalle Hollannin-matkalle ja kävisi Garvloiteja tervehtimässä.
Sunnuntaisin nähtiin tuo soma, siropukuinen pariskunta usein kirkkoväen joukossa, ja Elisabet, joka oli huomannut, kuinka Salvea loukkasi se, että hän keskusteli jonkun "ylhäisen" kanssa, ihmetteli vain sitä, että hän välttämättä tahtoi hänen, Elisabetin, käyvän koreasti puettuna. Pian hän kumminkin tyydytyksekseen päätteli, että syynä oli hänen halunsa tyydyttää onnellista ylpeyttänsä näyttämällä hänen koreuttaan muille.
Elisabet kohteli noita tuttavuuksiansa @@ hänen kannaltaan katsoen @@ hienosti ja ylevämielisesti. Vaikka hän arvasikin Salven heikkouden pohjautuvan jonkinlaiseen epäluuloisuuteen, ei hän kumminkaan ilmaissut pitävänsä asiaa erikoisen tärkeänä, koska toivoi voivansa tasaisella käytöksellään ajan mittaan osoittaa hänen olevan väärässä.
Hän ei oikein oivaltanut, miten syvät juuret tällä asialla oli miehen mielessä.
Eräänä päivänä, kun Salve oli ollut Nötterössä hankkimassa itselleen miehistöä, kertoi Elisabet hänen kotiintultuaan vast'ikään keskustelleensa tukkukauppias Jürgensenin ja hänen rouvansa kanssa, jotka olivat kulkeneet heidän asuntonsa ohi.
"He matkustavat huomenna Frederiksvärniin, ja ajattelehan", virkkoi hän vielä ihan ilon vallassa, "rouva tunsi Maria Forstbergin! Minä sain lähetetyksi hänelle terveiset."
"Maria Forstberg? Kuka se on?" kysyi Salve hieman säpsähtäen.
"Se oli hän, joka oli niin ystävällinen minulle @@" aloitti Elisabet, mutta mielikuvain kohotessa vaihtoivat hänen kasvonsa väriä ja hän änkytti ikäänkuin vaivoin jatkaen: "Hän joutui naimisiin @@ Beckin, meriupseerin kanssa."
"Olisit lähettänyt Beckille terveiset minulta!" virkkoi Salve purevasti. Hän oli kalpea ja karttoi katsomasta Elisabetiin, joka käyskeli neuvotonna.