Elisabet tahtoi pitää tupansa somana ja järjestyksessä. Se olikin puhdas ja läikkyvä kuin hollantilainen asumus. Ikkunassa oli kukkia ja tuvassa samoinkuin hänen omassa sievässä asussaankin jotain sellaista, mistä heti huomasi, että hän oli liikkunut muuallakin maailmassa.
Salven ollessa usein matkoilla oli sievä, nuori laivurinvaimo herättänyt hyvänsuopaa huomiota useissa paikkakunnan hyvissä perheissä, joihin hän tutustui, joskaan ei nimenomaan niissä seurustellut.
Salve ei virkkanut asiaan mitään, mutta Elisabet huomasi, ettei hän kotiin palatessaan erikoisesti halunnut kuulla siitä puhuttavan. Syytä ei Elisabet oikein voinut ymmärtää.
Tuo oli ainoa varjo, joka saattoi silloin tällöin hieman pimentää heidän hilpeätä onneansa.
Se unohtuikin aina varsin pian, sillä Salve tunsi lopulta itsekin, että hänen osoittamansa, ylhäisiin ihmisiin kohdistuva luulevaisuus oli naurettavaa heikkoutta. Mutta sittenkin: olihan Elisabet aikoinaan melkein kuulunut heidän joukkoonsa ja istui nyt hänen köyhässä majassaan.
Toisin oli laita silloin, kun hän yksinään käveli edestakaisin laivan kannella ulkona merellä. Silloin näkyivät asiat aina synkemmässä valaistuksessa, ja häntä kidutti se tunto, että nuo ihmiset joka päivä vaietessaankin puhuivat siitä, mitä hän kaikkein vähimmin sieti @@ siitä, mitä Elisabet oli hylännyt valitessaan hänet. Mutta hänen ärtyisä ylpeytensä ei toisaalta olisi missään tapauksessa sallinut hänen mainita mitään tästä Elisabetille, vielä vähemmin pyytää häntä pysyttelemään loitolla noista tuttavistaan.
Kun Gjert pojan synnyttyä saapui kyselyjä ja tukkukauppias Jürgenseniltä joukko pieniä lahjoja, muuttui Salve, joka oli koko ajan istunut ylen iloisena vaimonsa vuoteen ääressä voimatta poistua hänen ja kätkyen luota, äkkiä alakuloiseksi ja käyskeli pitkän aikaa pihalla kädet selän takana.
Joka kerta kun hän kulki ikkunan ohi, näki Elisabet hänen tuiman ilmeensä.
Jälleen sisään tultuaan hän kumminkin oli entistä hellempi.
* * * * *