Garvloit oli saanut vain osan isoisänsä juhlapuvusta sopimaan pyylevän persoonansa verhoksi, nimittäin kultavaateliivit, jonka lieve ulottui arveluttavan alas ja joka oli nappien kohdalta ylen ankarassa pingoituksessa.
Muutamia perheen vanhoja tuttavia sekä lapset olivat kirkossa, ja lisäksi vlielandilainen laivurinpoika, jonka pyöreille, leppoisille kasvoille valuivat viljavat kyynelet Garvloitin kuljettaessa alttarille myrttiseppelein ja valkoisin harsoin koristettua morsianta.
Elisabetilla oli harvinaisen sievät, hopeasoljilla varustetut kengät, ja Salve ilostui kovin tuntiessaan ne monia vuosia sitten lahjoittamikseen.
Varmuus siitä, että he nyt kuuluivat erottamattomasti yhteen, täytti heidät sanomattomalla riemulla. Kuinka sykkikään Elisabetin sydän, kun Garvloit ensimmäisen kerran nimitti häntä rouva Kristianseniksi ja millaisen onnen ylenpalttisuus virtasikaan hänen mieleensä, kun kuuli toisten tekevän samoin.
Sitten seurasi ateria, jonka aikana vallitsi omituisen hillitty mieliala. Garvloitien näet ei ollut helppo erota Elisabetista, jota olivat kaikin oppineet rakastamaan.
Kahta tuntia myöhemmin he olivat matkalla Pürmurendeen, ja Garvloitin talo tuntui nyt kaikista autiommalta kuin ennen.
Kun hevosten vetämät alukset kauniina iltapäivänä hinasivat "Apolloa" suurta kanavaa ylöspäin, soivat Alkmarin kellot tuttua, vanhanaikaista säveltänsä.
He seisoivat vaieten laivanportaaseen nojaten vaihtelevain kellonäänten juhlallisesti sulaessa toisiinsa heidän yläpuolellaan, ja heistä tuntui, että se oli heidän hääsoittonsa.
22.
He olivat elelleet Tönsbergissä vuoden, elämänsä onnellisimman, ja Elisabetilla oli nyt pieni poikanen sylissään. He olivat antaneet hänelle nimen Gjert.