Elisabet istui vielä kannella poikanen hyvin verhottuna sylissään; Salve asteli edestakaisin kannella luoden häneen silloin tällöin silmäyksen.
Hieman loitommalla, isonluukun luona, istui Nils Buvaagen ja pari muuta miestä, jotka olivat vapaina vahdista ja kertoilivat juttuja, toisten kierrellessä heidän ympärillään voidakseen kuunnella.
He olivat sinä päivänä kohdanneet ankaran umpiaallon, ja kirvesmies kertoi sen johdosta eräitä salaperäisiä tarinoita, joiden tapahtumat hän väitti nähneensä omin silmin. Sellainen merellä kohdattu umpiaalto ennusti usein jotakin.
Elisabetkin istui kuunnellen.
Nils Buvaagenissa, vuonotalonpojassa, oli syvää vaistoa kaikelle taikauskoiselle ja oli hän Pohjanmerta purjehtiessaan huomannut paljonkin sellaista. Hän oli tähän saakka istunut sanaakaan virkkamatta.
"Hm!" virkkoi hän mietteissään piippuansa imaisten, "täällä Doggerin tienoilla lienee yhtä jos toistakin. Uskokaa minua: tämä on kuin vanha hautausmaa."
Niin selitettyään hän vaikeni ja alkoi jälleen tuimasti imeä piippuansa, ikäänkuin olisi tullut sanoneeksi enemmän kuin oikeastaan mieli sanoa. Mutta kun uudistuvat kehoitukset pakottivat hänet kertomaan ja kaikki näyttivät olevan jännityksessä, ryhtyi hän jälleen juttelemaan, katsahdettuaan kuitenkin sitä ennen ympärilleen ja puhuen hiljaisella äänellä.
"Tiedättekö", kysyi hän, "kuinka kaikki vanhat kalat kuolevat?"
Kukaan läsnäolevista ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tähän odottamattomaan kysymykseen.
"Ei", jatkoi hän, "sitä ei tiedä kukaan, ja kuitenkin kuolee joka päivä niin lukemattoman paljon, että niitä ajelehtisi pitkin meren pintaa, valkoinen maha pystyssä @@ me purjehtisimme pelkkäin kuolleiden kalojen keskitse. Nähkääs, se on salattu ihan samoin kuin sekin, minne kaikki maailman vanhat alukset joutuvat." Sana "salattu" sai hänen suussaan erikoisen aavemaisuuden leiman.