"Niin, Dogger voi olla ilkeä ja voi kenties siksi kääntyä, ennenkuin olemme ehtineet luovia sen ohi", päätti hän puheensa nojaten niskaansa selkänojana olevaan palkkiin ja alkaen katsella ilmanvivahduksia. Täysikuun ohi kiiti pilvijoukko.
"Entä sitten, Nils", tiedusti kirvesmies, "mitä arvelettekaan vanhoista kaloista ja vanhoista aluksista?"
"Ne hakeutuvat enimmäkseen tänne Doggermatalikolle ja ehkä vielä muutamiin muihin paikkoihin maailmassa; senvuoksi on täällä meressä aina ikäänkuin kuolinvirren kohinaa ja paljon ääniä ja asioita, joita ei voi oikein ymmärtää."
Samassa kaikki vaikenivat, sillä alus tuntui äkkiä pysähtyvän ikäänkuin johonkin törmäten, ja ankara kokkahyöky vyörähti kannelle.
"Se kuuli sen", virkkoi kirvesmies vaistomaisesti, "sillä se on vanha, tämä aluksemme, eikä halua kulkea yli hautausmaan!"
Elisabetin korvissa tuo viimeinen lause kaikui niin kaamealta, että hän nousi ja lähti levolle.
Yöllä oli aallokkoa ja kumeita iskuja, ikäänkuin olisi oltu hyvinkin matalilla vesillä. Luoti kuitenkin osoitti, ettei niin ollut laita.
Mutta seuraavana aamuna, sakean merisumun ympäröidessä alusta melkein kuin muurina työntyi ankkuriketju hiekkapitoisten hyökyjen voimasta jokseenkin säännöllisesti ylös kannelle.
Useat miehistä pitivät varsin mahdollisena, ettei tuo tapahtunut luonnollisessa järjestyksessä, vaan oli Doggerin salaisuuksien yhteydessä oleva enne, ja että matalikolla oli "kuolleita käsiä". Nils pudisteli päätänsä.
Aamupäivällä alkoi näkyä aurinko heikkona kajasteena sumun keskeltä, ja puolisen aikaan paistoi äkkiä kirkas päivä yli vihertävän, raikkaassa tuulessa vaahtopäänä kuohuvan merenpinnan.