Elisabetille oli Salve sanonut:
"Pelkäänpä, että meidän on laskettava maihin jossakin sopivassa kohdassa. @@ Me menetämme prikimme", lisäsi hän hieman väsähtävin äänin.
Hän korosti viimeksimainittua seikkaa, koska ei tahtonut ilmaista hänelle pahinta @@ että sitä sopivaa paikkaa, josta hän puhui, ei ollut koko rannikolla ja että tässä oltiin ilmeisessä hengenvaarassa.
Elisabet katsoi häneen niin luottavasti, että hänen sydäntään vihlaisi ja hän kääntyi pois.
Salve ei salannut itseltään, että oli itse haaksirikon aiheuttaja ja oli itsekseen päättänyt tunnustaa sen Elisabetille. Mutta nyt ei ollut oikea aika eikä paikka.
Aluksen menettäminen painoi raskaasti hänen mieltään, sillä hän oli mielestään tehnyt pitkät vuodet ankaraa työtä ansaitessaan niitä rahoja, joilla oli sen ostanut, ja ilman alusta tuli hän jälleen olemaan mitättömämpi mies.
Elisabet oli tosiaankin sydämestään iloinen eikä ajatellut paljonkaan prikiä, joka heidän täytyi menettää, vaan enemmän sitä, että hänen oli onnistunut ehdottomalla luottamuksellaan saada suuri voitto Salvesta.
Hyräillessään ja tuuditellessaan poikasta sylissään alhaalla hytissä hän teki ankaran päätöksen ja kuiskasi kostein silmin pienokaiselleen:
"Ellei hän meihin luota, niin me opetamme hänet hiottamaan @@ eikö totta, Gjert?"
Hän ymmärsi, että miehen sairas mieli tahtoi aina nähdä hänen olemuksensa sydänveren, tahtoi yhä nähdä hänen rajattoman rakkautensa todisteita, ennen kuin uskoi. Ja hänen piti saada, mitä tahtoi.