Oli käynyt yhä hankalammaksi tulla toimeen hänen kanssansa, ja Elisabetin hiljainen, uhrautuva taistelu oli käynyt vastaavassa määrässä vaikeammaksi.
Hänen täytyi punnita sanansa kultavaa'assa, välttää häneen loukkaamista kaikin mahdollisin tavoin, ja kuitenkin saattoi käydä mitä odottamattomimmin, syntyä äkkiä ankara kohtaus, sitäkin katkerampi, kun Salve ei milloinkaan lausunut suoraan ajatustansa.
Elisabetin täytyi kärsivällisesti salata oma mielenkuohunsa ja odottaa kohtauksen ohimenoa. Tuloksena oli usein, että Salve lähti merelle, vaieten ja synkkänä.
Silloin Elisabet usein istui tuntimäärin itkemässä.
Toisinaan saattoi salattu loukkaantuminen ja harmi kohahtaa voimakkaaseen lieskaan ja vaatia ilmipääsyä. Mutta kun se oli ohi, herätti jälleen voimakkaana elävä rakkaus sen ajatuksen, että hänen, Elisabetin, oli autettava häntä voittamaan sitä ankaraa luulevaisuutta, joka häneen oli maailmalla juurtunut. Kidutetuin mielin hän näki, kuinka kovin mies itse kärsi.
Kuinka ylpeä hän toisaalta olikaan kuullessaan toisten luotsien pohtivan, mitä Salve oli uskaltanut ja todella suorittanut ja huomatessaan, kuinka he kaikki häntä kunnioittivat.
Millainen sydän hänellä oikeastaan olikaan! Sen tiesi Elisabet yksin @@ toiset arvostelivat häntä vain hänen karun ulkoisen olemuksensa nojalla.
Ensi aikoina, kun luotsinvirkaan pääseminen vielä oli Salven kunnianhimon päämääränä, oli tämä pyrintö vaikuttanut osalta onnekkaasti, ehkäisevästi. Missään tapauksessa ei ollut sattunut, että hän olisi, kuten myöhemmin, jäänyt retkillään palattuaan Arendaliin sen sijaan, että olisi tullut kotiin.
Oli kaksi erikoista tapahtumaa, jotka muodostivat määrätyn käännekohdan, nimittäin hyviin varoihin päässeen kapteeni Beckin nimittäminen luotsivanhimmaksi ja samalla Salven päällysmieheksi sekä hänen poikansa, meriväestä eronneen upseerin muutto Arendaliin, missä hän otti haltuunsa isänsä suuren laivatelakan.
Beckien tultua voi Elisabet aina olla varma siitä, että tapasi miehensä synkällä tuulella, jos oli tullut pistäytyneeksi Arendalissa ostoksilla tai tätiänsä tervehtimässä. Synkkä mieliala purkautui useimmiten siten, että Salve alkoi purevasti moittia vanhaa Beckiä kelvottomaksi luotsivanhimmaksi. Elisabet jätti senvuoksi nekin käyntinsä, joskin aluksi vain kovin vastahakoisesti. Hän näet tunsi ankaraa halua päästä toisinaan ihmisten joukkoon näkemään muutakin kuin Merdön jokapäiväisen yksitoikkoisia oloja.