Rouva Beck katsoi hänen jälkeensä hieman hämmästynein ilmein. Hän oli nähtävästi sittenkin erehtynyt, mutta onnellinen ei Elisabetin avioliitto sittenkään voinut olla. Ja kuitenkin @@ mietti hän katkerana @@ millainen juopa heidän välillään! Hän joka tapauksessa piti miehestään.
Hänen palattuaan rouva Beck halusi haihduttaa syntynyttä epämieluista vaikutelmaa ja virkkoi tutunomaisesti:
"Ettehän loukkaantunut siitä, mitä tulin sanoneeksi, Elisabet. Minä ajattelin, että toisillakin voi olla surunsa!"
"Meillä on kaikilla kannettavamme, ja monta kertaa voi taakka tuntua raskaaltakin", vastasi Elisabet. Hän oli hyvin ymmärtänyt rouva Beckin sanat ja silmäili häntä osaaottavasti. Hän ei kumminkaan halunnut suoraan vastata siihen, mitä ajatteli toisen tulleen tahtomattaan sanoneeksi, virkkoihan vain:
"Teillä, rouva Beck, on poika, onnelliset olot ja paljon sellaista, minkä hyväksi kannattaa elää!"
"Kannattaa elää!" huudahti rouva. "Kannattaa elää! Minäpä sanon sinulle jotakin, minkä nyt tiedät yksin sinä! Minä kuolen päivä päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain vähän ja yhä vähemmän!"
Hän puhui kylmän, kalpean hurmion vallassa. "Sinä olet ainoa ihminen, jolle olen sen sanonut @@ ainoa, josta oikeastaan välitän. Kätke se ja unohda! Nyt hyvästi!" lausui hän sitten. "Jos kohtaamme toisemme joskus vielä, niin emme puhu siitä sanaakaan."
Hän hapuili mielenliikutuksen vallassa ovea ja avasi sen.
"Jokainen risti tulee Herralta, ja epätoivo on kaikkein suurin synti; sen saatte uskoa, sillä se on totuus", lohdutti Elisabet. Hän sanoi, mitä parasta tiesi.
Rouva Beck kääntyi ovessa taakseen katsomaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, tyynet, ilottomat.