Elisabet ei ollut ihan samaa mieltä. Syntyi vaitiolo, jonka kestäessä rouva Beckistä tuntui, että keskustelu oli katkennut. Hän harkitsi, miten jälleen aloittaisi saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi, ja tarttui äkkiä lämpimästi Elisabetin käteen.
"Jos tätinne tarvitsee jotakin, niin toivon hänen luonnollisesti kääntyvän minun puoleeni!" Hän olisi mieluummin maininnut Elisabetin tädin asemesta, mutta tunsi, että heidän, Elisabetin ja hänen itsensä, välisessä suhteessa oli jotakin, mikä teki sen mahdottomaksi @@ ja tarkoitus kuulsi kyllin selvänä sanojen takaa.
"Entäs te itse, Elisabet?" jatkoi rouva luoden häneen tutkivan katseen, jossa ilmeni harrasta myötätuntoa. "Teidän elämänne ei ole keveä @@ tehän olette onnettomassa avioliitossa!"
Viimeisten sanojen johdosta kohosi Elisabetin kasvoihin puna, ja hän veti vaistomaisesti kätensä takaisin.
Hän silmäili rouva Beckiä loukkaantuneen ylpeyden ilmein, jota hän ei kumminkaan olisi tahtonut tunnustaa omakseen.
"Ei, rouva Beck", vastasi hän, "niin ei ole laita. Minun avioliittoni" @@ hän aikoi sanoa sen olevan onnellisen, mutta sanoikin mieluummin: @@ "ei ole onneton". Tuntien lausumansa kuulostavan heikolta hän lisäsi:
"Minä en ole koskaan rakastanut, en olisi koskaan tahtonut saada omakseni ketään muuta kuin hänet, joka nyt on mieheni."
"Se ilahduttaa minua sanomattomasti, Elisabet. Minä olin kuullut kerrottavan ihan toista", virkkoi rouva Beck hieman hämillään. Syntyi jälleen vaitiolo.
Rouva ymmärsi onnettomuudekseen loukanneensa Elisabetia ja pahentaneensa asiaa viimeisillä sanoillaan, sillä Elisabetin olemuksesta kuulsi jonkinlainen itsetuntoinen arvokkuus.
Viereisestä huoneesta kuului liikahtelua, ja Elisabet käytti tilaisuutta katkaistakseen jossakin määrin kiusalliseksi käyneen vaitiolon katsahtamalla, miten oli tädin laita.