"Kuinka voi tätinne, Elisabet?" @@ Tuo olisi joka tapauksessa ollut luonnollinen kysymys, mutta nyt se tuntui vain yleiseltä johdannolta @@ sitäpaitsi hän oli samana aamuna lähettänyt asiaa tiedustamaan.
"Kiitos, hän näyttää olevan paranemassa", vastasi Elisabet, "ja nyt hän nukkuu. Se on varmaan hyväksi."
"Emmepä ole nähneet toisiamme pitkiin aikoihin @@ kahdeksaantoista vuoteen!" virkkoi rouva Beck silmäillen Elisabetia ikäänkuin etsien merkkejä siitä, miten kuluneet vuodet olivat häneen vaikuttaneet. "Mutta te olette ollut luja, näen mä, lujempi minua."
"Viimeksi sinä aamuna, jolloin minä matkustin Hollantiin", vastasi
Elisabet, muistelon iloisesti liikuttamana.
"Minä olen usein ajatellut niitä aikoja", kuiskasi rouva Beck pikemmin itsekseen kuin Elisabetille. Hänen huulensa vavahtivat hieman.
Elisabet luki hänen kasvoistaan sanattoman surun ilmeen.
Rouva Beck oli ajatellut kertoa Elisabetille tietävänsä, mikä oli ollut syynä hänen lähtöönsä. Hän epäröi kovin, sanoako vai ei, mutta jätti sentään sanomatta.
"Kunpa olisi voinut nähdä tulevaisuuteen, Elisabet!" huudahti hän huokaisten ja katsahti toiseen ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista yhteistä murheellista tuntoa.
"Niin, rouva Beck @@ elämä tuo mukanaan paljon sellaista, jota olisi paljon vaikeampi kantaa sitten, kun rohkeus on murtunut."
"Olisi pitänyt olla varuillaan!" kuiskasi rouva Beck, äänessä jotakin kovaa, katkeraa.