Beckin nuori rouva oli samoinkuin muutkin alinomaa tiedustellut, kuinka asiat olivat, ja nyt kerrottiin, että pahin otaksuttavasti oli kestetty.
Rouva Beck ei kumminkaan voinut jättää käyttämättä hyvää tilaisuutta: hän lähti eräänä aamupäivänä tapaamaan Elisabetia.
Kirsti-muori oli vaipunut rauhalliseen uneen, ja Elisabet istui hänen vuoteensa vieressä. Vilkaistussaan ikkunaan hän näki rouva Beckin tulevan. Hän arvasi rouvan tulevan sisään ja istui sykkivin sydämin odottamassa kapean eteisen oven aukenemista.
Rouva Beck oli nähtävästi seisonut kauan kuistilla, sillä kesti pitkän aikaa, ennenkuin ovenripaan koskettiin. Elisabet meni ovelle ja avasi sen.
He seisoivat vastapäätä toisiansa.
Elisabetin silmät olivat täynnä kyyneleitä; rouva Beckin katseessa oli pikemmin jotakin ylhäisen ujoa, ja hän puristi Elisabetin kättä ikäänkuin olisi tahtonut siten kiertoteitse vastata toisen tervehdykseen. Kuitenkin oli hänen kalpeissa kasvoissaan jotakin sellaista, josta toinen huomasi jälleennäkemisen herättävän hänessä yhtä voimakasta tunnetta.
Elisabet vei vieraansa Kirsti-muorin pieneen, somaan keittiöön.
Siellä porisi liedellä liemikasari sairasta varten.
Elisabet kehoitti rouvaa istumaan.
Oli niin hiljaista, että kuului kellon tikitys viereisestä huoneesta, missä täti nukkui.
Kului hetkinen, ennenkuin kumpikaan virkkoi mitään. Vihdoin kysyi rouva Beck hiljaa: