Hän istui hiljaisessa yössä muistellen menneitä vuosia, ja mielen täytti epätoivo, kun hän ajatteli kahlaavansa ja kamppailevansa jossakin loppumattomassa autiudessa ja tunsi kärsivällisyytensä olevan loppumassa.
Eikö hänellä tosiaankaan ollut mitään oikeutta? Vai oliko näin yhä vaiettava @@ kunnes toinen heistä kerran kuljetetaan Tromön kirkkomaahan?
Ajatukset olivat heränneet eivätkä ottaneet enää suistuakseen syrjään. Ne liikkuivat hänen mielessään seuraavanakin päivänä, ja hänen oli mahdotonta istua rauhallisesti minkään työn ääressä. Hän pelkäsi Salven palaavan odottamatta kotiin, koska ei tiennyt, kuinka ottaisi hänet vastaan, kun tuntui mahdottomalta hillitä itseänsä. Oma tupa oli yht'äkkiä käynyt hänelle ahtaaksi ja tukehduttavaksi kuin vankityrmä.
Hän otti pikku Henrikin syliinsä rauhoittuakseen.
Illalla hän purskahti väkivaltaiseen itkuun; kaikki taannoiset ajatukset näyttivät hänestä nyt syntisiltä, hän tunsi sittenkin palavasti rakastavansa Salvea ja nyyhkytti, kasvot käsiin peitettyinä.
Mutta jälkeenpäin tuntui kuitenkin siltä kuin olisi jotakin tapahtunut @@ kuin hänen ei olisi enää ollut helppo kantaa tämän elämän taakkaa.
Eräänä päivänä astui tupaan naapuri tuoden sanan hänen tädiltänsä, joka makasi vaarallisesti sairastuneena ja pyysi Elisabetia käymään luonansa. Elisabet lähti heti Henrik-poikansa kanssa Arendaliin jättäen asiasta tiedon Salvelle, jota odotti kotiin.
Hän oli melkein iloinen voidessaan tällä kertaa olla poissa kotoa miehen palatessa.
* * * * *
Vanhan Kristi-muorin sairastuminen oli melkoinen tapaus, sillä hän oli monia vuosia sairaanhoitajattarena toimien solminut hiljaisia suhteita moniin perheisiin @@ muiden muassa Beckien perheeseen. Perheenisät muistivat nähneensä hänen kasvonsa ylitsensä kumartuneina, kun olivat lapsina sairastaneet tuhkarokkoa tai kuumetta, ja hän oli aina välttämättä läsnä, kun sattui jokin vakava sairaudentapaus. Lääkäri oli piankin huomannut, että hänen oli oman arvonsa vuoksi voitettava muorin luottamus eikä päinvastoin.