Hän näki hänet edessään sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa aikana ja sellaisena, miksi hän oli muuttunut: synkkänä, hurjana ja luulevaisena omassa kodissaan, ajatteli, kuinka otti hänet aina vastaan salaisin pelontuntein eikä vaimon tavoin iloiten, kuinka he olivat viimeksi eronneet @@ niin, mitä viimeksi oli tapahtunut ja mitä hän oli tuntenut.
Hänen ajatuksensa viipyi kauan ja katkerana siinä asiassa. Niin piloilla oli siis heidän välinen suhteensa!
Hän alkoi tuntea pelontuskaa ajatellessaan: "Tämä kenties merkitsee sitä, että avioliittoni on onneton!" Aikaisemmin ei ollut hänen mieleensä johtunut, että hänestä voitaisiin sanoa sellaista. Olihan hän saanut omakseen sen, jonka hän oli kaikkien joukosta omakseen valinnut.
Hän istui valveilla vielä aamupuolella, kädet ristissä polvella.
Yölamppu valaisi heikosti huonetta.
Onnettomuuttansa kertovan kalpean rouvan Beckin lausumat soivat yhä hänen korvissaan; ne toistuivat selvästi, sanasta sanaan, kerran toisensa jälkeen, tahtomatta ollenkaan hälvetä: "Minä kuolen päivä päivältä @@ tiedän itse parhaiten, mitä minusta on jäljellä. Vain vähän ja yhä vähemmän!"
Samassa selvisi hänelle kirkkaasti: "Mutta sitenhän me elämme, Salve ja minä! Me olemme alinomaa käyneet pienemmiksi @@ me kuolemme päivä päivältä toistemme rinnalla; niin käy onnettomassa avioliitossa!"
Hän istui hetken kumarassa, tuskaisesti tuijottaen tuohon ajatukseen.
Hän oli uhrautunut, koska oli luullut, ettei Salve sietänyt kuulla totuutta, mutta nyt tuo uhrautuminen näytti hänestä alinomaiselta, kalvavalta, vuosikausia kestäneeltä valheelta. Oli puuttunut molemminpuolista, luottavaa vilpittömyyttä @@ molemmat olivat karttaneet selvää totuutta @@ ja siitä oli heidän suhteensa käynyt sairaaksi. "Mutta niin ei saa enää tapahtua! Me, Salve ja minä, emme saa tuhota toistemme elämää!" huudahti hän nousten seisomaan.
"Mitä sanotkaan, Elisabet?" kysyi täti, joka oli herännyt unestaan.
"En mitään, täti!" vastasi hän kumartuen tarjoamaan liemikulhon, joka oli ollut yölampun yläpuolella.