"Elisabet!" huudahti hän yrittäen hillitä itseänsä. "Oletko järjiltäsi?"
"Sitä juuri tahdon välttää, Salve!" lausui Elisabet jäisen tyynesti.
Salve tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa, joka rohkeni sanoa hänelle tuollaista vasten silmiä.
"Nytpä tiedän, mitä sinusta ajattelen!" virkkoi hän ivallisesti. "Olen sitä aina aavistellut. Minun puolestani voit tulla kotiin, milloin haluat, Elisabet!" jatkoi hän kylmin, välinpitämättömin äänin.
"Sinun olisi pitänyt aina tietää, mitä minusta ajatella: että minä pidän sinusta @@ kenties liiankin paljon!"
"Minä lähetän sinulle rahoja @@ sen ei pidä oleman esteenä. Minun puolestani voit seurustella rouva Beckin ja isoisten kanssa niin kauan kuin tahdot!"
"Miksei minulla sitten olisi lupa jutella rouva Beckin kanssa? Ajatteletko ehkä", huudahti hän pää pystyssä ja säihkyvän kiivain ilmein, "että minun on jostakin syystä vaikea astua hänen huoneeseensa? Erään asian minä tahdon sanoa sinulle, Salve @@ ja minä sanon sen rakkautemme tähden: @@ tästä pitää tulla loppu! Sillä jos suhteemme pysyy tällaisena", päätti hän puheensa vavahtavin äänin, "niin saanet nähdä sen päivän, jolloin rakkauttamme ei enää ole. Sille ei itse mahda mitään, Salve!"
Salve seisoi vielä hetkisen sanatonna katsellen vaimoansa. Terävä, tumma katse osoitti hänessä kummittelevan jotakin vaarallista, jonka irtipääsemistä hän itsekin pelkäsi.
"Minä tahdon uskoa, että olet sanonut tuon kiihdyksissä", virkkoi hän pelottavan vakavasti. "Minä en ole sinulle ollenkaan vihainen, minä unohdan sen, siitä voit olla varma @@ ajattelen, ettet ole tänään oikein suunnillasi @@ että olet sairas @@"
"Älä luulottele turhia, Salve! Minä tarkoitan, mitä sanon @@ niin totta kuin sinusta pidän!"