Salve tunsi monivuotisen mahtinsa lauenneen ja tiesi, että kysymyksessä oli taistelu. Hänestä tuntui siltä kuin Elisabet olisi tuonut ruutitynnyrin hänen tupaansa uhaten räjähdyttää ilmaan koko rakennuksen.

Mutta Salven tapana ei ollut alistua!

Saavuttuaan kotirantaan hän kiinnitti venheen tuskin katsahtaen Gjertiin, joka oli hänen apunansa. Sitten hän asteli vaieten tupaansa, missä seisoi hetkisen ikkunan ääressä kirjoitellen ruutuun.

Pian oli ulkona ihan pimeä.

Gjert oli sytyttänyt kynttilän. Hän arvasi isän ja äidin kesken jälleen sattuneen jotakin ikävää, mutta ei uskaltanut kysyä mitään.

Isä istui sitten koko illan mitään virkkamatta.

Illallisajan tultua Gjert toi pöytään ruokaa. Hän tunsi tilanteen jollakin tavoin vaaralliseksi ja yritti suorittaa tehtävänsä mahdollisimman äänettömästi, varpaillaan liikkuen, mutta tulikin liian jännittyneisyytensä vuoksi kalisuttaneeksi lautasia.

Melu ja pojan osoittama pelko ärsyttivät Salvea.

Hän hypähti äkkiä seisaalleen ja huusi ukkosäänin:

"Etkö kysy mitään äidistäsi, poika?"