"Elisabet!" virkkoi Salve hiljaisella, hieman ivalliselta kuulostavalla äänellä. "Minä kiitän sinua siitä, että viimeinkin olet ilmaissut ajatuksesi, vaikka teetkin sen jokseenkin myöhään. Näethän itsekin, että olin oikeassa, kun sanoin, ettet ole ollut avomielinen minulle!"

"Sinä sanot, että olen salannut itseäni sinulta. Niin, se on totta!" vakuutti Elisabet painokkaasti, vastaten rauhallisesti miehensä katseeseen. "Mutta ei se ole johtunut siitä, etten olisi sinua riittävästi rakastanut, vaan siitä, ettet sinä @@ voinut minuun luottaa. Minä olen huomannut, että minua epäiltiin omassa kodissani ja että sen teit sinä, Salve, ja olen sietänyt kaikki vaieten, koska luulin, ettet sinä siedä kuulla totuutta ja koska yhä toivoin, että sinä siten pääsisit varmuuteen. Minä luulin sitä oikeaksi tieksi ja kuljin sitä sinun tähtesi huolimatta kaikesta, mitä se minulle maksoi @@ ja se oli paljon, Salve! @@ Sillä tavoin minä olen puhunut sinulle joka päivä kaikkina näinä vuosina, koska olen pitänyt sinusta. Mutta sinä, joka sälytit yhä ankarampia kuormia kannettavaksi @@ piditkö sinä minusta? Alan melkein epäillä sitä, Salve!"

Salve seisoi siinä äkillisen hyökkäyksen hämmentämänä. Tuo käsitys heidän välisestä suhteestaan oli hänelle odottamaton, ja hän oli hämmästyksissään, että Elisabetilla puolestaan saattoi olla syytä niin ajatella. Siitä huolimatta hän vastasi katkerasti.

"Sinä olet liiankin oikeassa, Elisabet. Tiedänhän minä, että halpa, köyhä luotsi sopi huonosti sinulle @@ olen sen tiennyt aina kihlautumisestamme asti. Muistatko, kun seisoimme Amsterdamissa van Spyckin kuvan edessä? Silloin minä ymmärsin, että sinun olisi pitänyt saada sellainen mies. Ja muistatko, kuinka kerran 'Apollossa' kovin ihastelit 'Pohjantähteä'? Silloin minussa oli sama tunto, ja sinä yönä minä purjehdin prikini menoteille!"

"Salve!" huudahti Elisabet kiivaasti. "Sinä tiedät hyvin, ettet olisi ollut minun silmissäni suurempi, vaikka olisit ollut amiraali, kuin nyt, luotsina @@ ja aina ennenkin. Sinuahan minä ajattelinkin van Spyckiä katsellessani @@ ajattelin, että sinä olisit voinut tehdä samoin. Ja 'Pohjantähteä' katsellessani minä ajattelin näin: Jospa olisit siellä kapteenina sinä, Salve, niin saisivat nähdä, miten asiat luistavat, kun on oikea mies komentamassa! Mitäpä olisinkaan välittänyt 'Pohjantähdestä', ellen saanut ajatella sitä omaksesi? Olinhan sitä mieltä, että sinä, köyhä laivuri, olit koko sen komeuden veroinen!"

Salve tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi kuullessaan Elisabetin selvästi ilmoittavan, että hän @@ Salve itse @@ oli ollut kaikkien hänen unelmiensa sankarina.

Hän uskoi joka sanan, kuten aina Elisabetin jotakin sanoessa, ja tunsi olleensa tuhmin kaikista luontokappaleista, mitä Jumala on luonut maan kamaralla käyskentelemään. Hän ojensi jo vaistomaisesti kätensä, kuten muinoin Alkibiades, lopettaakseen riidan tarttumalla hänen vyötäisiinsä ja kantamalla hänet oikeusistuimen luota omaan kotiinsa. Mutta hänet pidätti Elisabetin syvä, torjuva vakavuus hänen jatkaessaan:

"Ei, Salve, se ei ole esteenä meidän välillämme, miten älykkäästi lienetkin asian keksinyt! Ei se, vaan eräs toinen seikka. Sydämesi syvimmässä sinä et minua usko @@ se on koko totuus, ja sitten on tuo kaikki muu saanut sinussa sijaa jälkeenpäin."

"Näetkös", puhui hän edelleen, kasvojen kuvastaessa hurjaa tuskaa, "meidän suhteemme ei voi tulla hyväksi niin kauan kuin sinun mielessäsi on sellaisten ajatusten häiväkin. Etkö vieläkään ymmärrä, että kysymyksessä on pirttimme rauha, että minä olen nämä vuodet taistellut sen puolesta sopeutuen kaikkeen @@ vaikka hyvin tiedät, ettei minun luonnollani ole helppo sellaista sietää! Jos et sitä vieläkään ymmärrä, niin Jumala auttakoon sinua ja meitä!" päätti hän epätoivoisena puheensa kääntyen jälleen lieteen päin, jonka tuleen hän masentuneena tuijotteli. Salve seisoi kuin halvautuneena hänen edessään tuskin uskaltaen kohottaa häneen katsettansa @@ niin selvänä ja iskevänä totuutena ilmeni hänelle nyt kaikki, mitä Elisabet oli sanonut.

Elisabet oli näyttänyt hänelle heidän yhdyselämänsä ikäänkuin kuvastimessa, ja Salve näki itsensä siinä ylen itsekkäänä ja pienenä tuon suuren rakkauden rinnalla. Hän oli sydämestään nöyrtynyt ja syvästi murheellinen ja oli liian ylpeä ja vilpitön voidakseen sitä salata. Hän asteli ajatuksissaan ikkunan luo ja seisoi siellä hetkisen.