"Elisabet", virkkoi hän arasti, "tiedäthän sentään sydämessäsi, että olet ollut minulle kaikki kaikessa! Minä puolestani tiedän, mikä on pahin vääryyteni sinua vastaan, ja tunnustan sen sinulle nyt avoimesti, vaikka siten esiinnynkin sinulle kehnona miehenä. Niin, Elisabet, minä en ole milloinkaan voinut tuntea olevani ihan varma siitä, että sinun mielesi kuului minulle ja yksin minulle, siitä" @@ hänen oli ilmeisesti ylen vaikea sanoa sanottavaansa, sillä tunnustuksen nöyryyttävyys tuntui katkeralta @@ "siitä lähtien, kun sinun ja luutnantin kesken sattui se, mikä sattui. Se on ollut minun salaisena sairautenani", jatkoi hän tutunomaisesti, "jolle en ole mitään voinut huolimatta kaikesta paremmasta tiedostani. En liene vieläkään oikein toipunut @@ tunnustan sen rehellisesti; mutta sittenkään en voi luopua sinusta, Elisabet! Minä olen aina huomannut että sinä olit suunniteltu jotakin suurta varten, että sinun olisi oikeastaan pitänyt saada mies, joka olisi jotakin ollut maailmassa @@ sellainen kuin hän eikä minunlaistani halpaa miestä. Näetkös, sitä minä en ole milloinkaan sietänyt ajatella @@ ja senvuoksi olen alkanut vihata kaikkia ihmisiä ja kohdella sinua epäluuloisesti ja ilkeästi. Siitä huolimatta, että olet vaimoni, en ole koskaan voinut uskoa omistavani sinut, ja senvuoksi et myöskään ole koskaan todella ollut omani, vaikka se, mitä tänään olet minulle sanonut, on @@ Jumalan kiitos @@ saanut minut asiaa toisin oivaltamaan. Minä en ole ollut kyllin voimakas @@ kuten sinä @@ vaikka uskallankin sanoa taistelleeni, Elisabet!" huudahti hän kalpeana, laskien kätensä hänen olkapäälleen ja katsoen suoraan hänen silmiinsä.
Elisabet tunsi hänen käsivartensa vapisevan. Hänen silmänsä kyyneltyivät; hänen koski sydämeensä, kun näki miehensä sellaisessa mielentilassa. Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui jotakin, hän meni pieneen sivuhuoneeseen ja avasi siellä laatikon. Palattuaan hän toi vanhan kirjelapun ja ojensi sen Salvelle:
"Siinä on kirje, jonka minä jätän luutnantille, paetessani Beckien luota."
Salve katsoi häneen hieman ihmeissään.
"Minä sain sen rouva Beckiltä", sanoi Elisabet. "Lue se, Salve!"
"Antakaa anteeksi, etten voi tulla vaimoksenne, koska olen toisen oma. Elisabet Raklev", tavaili Salve suuria, kömpelöitä kirjaimia. Sitten hän istuutui penkille ja luki kirjeen uudelleen.
Elisabet seisoi kumartuneena ja katseli milloin paperiin, milloin lukijan kasvoihin.
"Mitä siihen on kirjoitettu, Salve?" kysyi hän vihdoin. "Minkätähden minusta ei voinut tulla Beckin vaimoa?"
"Koska olit toisen oma", vastasi Salve hitaasti luoden Elisabetiin kyyneltyneen katseen.
"Siinä sanotaan, että minä rakastin toista. Ja kuka se toinen olikaan?"