Huolimatta suolavedestä ja sateesta, jota täytyi alituiseen pyyhkiä kasvoistaan, kulki Salve tuona yönä vartiopaikallaan keulakannella hiljakseen hyräillen, toisten vahdissaolijain kompuroidessa merisaappaisiin ja vettävaluviin öljyvaatteisiin puettuina alhaalla kansilastin päällä tai seisoskellessa ruhvin ja keulakannen suojassa. Köysistö ja kaikki muu, mihin ikänä tarttuikaan, oli likomärkää ja jäisen kylmää; miehet olivat sitäpaitsi koko päivän ahertaneet jäänpuhkomisessa, ja ne äänet, jotka nyt yhä voimakkaammin vonkuivat ja vihelsivät köysistössä, eivät ennustaneet yöksi mitään hyvää.
Kapteeni Beckin ääni kaikui harvinaisen karskina. Hänen oli suoritettava ankara valinta myrskyisessä, pimeässä talviyössä.
Väkevä eteläinen aallokko ja mereltä käyvä myrsky painoivat ankarasti kohti rannikkoa, väkinäinen risteileminen taas saattoi viedä aluksen törmäämään jäälauttoihin. Kapteeni ei ollut edes oikein selvillä siitä, missä oltiin, ja käveli hytissään levottomana edestakaisin. Silloin tällöin hän kääntyi virkkamaan jonkin sanan toiselle ruorimiehelle, jonka hahmo näkyi kompassikaapin valossa.
"Mitä suuntaa me kuljemme, Jens?"
"Suoraan lounaiseen, kapteeni @@ ylemmäs emme pääse."
"Hm, vielä enemmän kohti rannikkoa!" mutisi hän.
Hänen nahkalakin peittämälle otsalleen kihosi hiki; teki mieli työntää päähine sadesäässä takaraivolle, jotta saisi ilmaa.
Henki ja laiva olivat kysymyksessä.
"Mitä sanoo tähystäjä, perämies?" kääntyi hän kysymään viimeksimainitulta, joka asteli portaita ylös käytyään keulapuolella.
"Mustaa kuin piki! Ajopurjeen puomille voisi muuten, pistää lyhdyn, niin näkisi ainakin sen verran. Mutta luoti ilmoittaa selvää vettä."