"Vai niin @@ vai ilmoittaa!" virkkoi Beck äänellä, joka hieman ällistytti perämiestä, se näet kuulosti ivalliselta.
Pimeys esti häntä näkemästä kapteenin kasvoja; muuten hän olisi voinut niistä lukea hyvin vähän imartelevan, itseensä kohdistuvan arvostelun.
"Tuo hölmö", murisi Beck hänen mentyään, "ei vielä tiedä, että luoti voi täällä ilmoittaa selvää vettä, kunnes alus iskee nokkansa rantakallioon!"
Yltyvä, jyrkkä merenkäynti teki piankin ihan ilmeiseksi, että tässä oli vaara uhkaamassa.
Kapteeni Beckillä ei enää ollut mitään valitsemisen varaa: täytyi kiristää purjeita päästäkseen pois rannikon lähettyviltä. Luotsista ei sellaisena yönä voinut olla puhettakaan, mutta kapteeni antoi sentään laukaista merkkitykit pariin kertaan toivoen tuulen voivan kantaa äänen maihin.
Vanhan "Junon" oli nyt kestettävä koetus, johon sen liitteet olisivat tuskin nuoruuden aikoinakaan kelvanneet.
Se huomattiin pian pumpuista, joita täytyi pitää alinomaa käynnissä. Alus oli, kuten monet entiset hyvät purjehtijat, hieman notkoselkäinen keskilaivan lastin painosta. Etukannen luukusta esiinpistävät tikapuut sahasivat luukun reunaa aluksen taipuessa, ja ravistuneiden keulalankkujen lomitse sirisi vesi.
Päivä sarasti ja kului sumussa, jonka keskeltä ei voinut mitään erottaa.
Eräänä kirkkaana tuokiona oltiin sentään näkevinään maissa Arendalin yläpuolella sijaitseva Homborgsundin meriviitta, ja sen matalan häämötyksen nojalla uskallettiin toivoa aluksen kuluneina kolmena vuorokaudenneljänneksenä päässeen hyvään matkaan avoimelle merelle. Aamupäivällä he sivuuttivat englantilaisen prikin, jonka köysistö oli kunnossa ja joka ilmeisesti oli vaipumassa, se näet lepäsi puolittain kyljellään ja hyökylaineet löivät sen yli. Miehistö pysytteli perämaston varassa ja viittilöi heille epätoivoisesti, mutta auttaminen oli ilmeisesti ihan mahdotonta. Sumun seasta oli jo aikaisemmin samana päivänä kuulunut heidän hätälaukauksiaan, tuulen vaimentamina.
Alus oli yrittänyt samaa temppua, jota "Juno" nyt parhaillaan suoritti.