Salve istui tyynenä tupakoiden ja maistoi silloin tällöin juomaansa; señorita keinui ruokotuolissa silmäillen häntä. Salve kuuli huokauksen, ja señorita virkkoi mielistelevän hiljaisella äänellä:
"Pelkäänpä, ettei Federigolla ole onnea."
Salve oli riittävän viisas yskän ymmärtääkseen.
Hän näki myös varsin hyvin, että señorita oli kaunis istuessaan siinä polvi kämmenten välissä ja siro jalka ojennettuna, mutta hänen ainoa tunteensa oli harmi sen johdosta, että moinen brasilialainen letukka uskalsi asettaa itsensä Elisabetin rinnalle. Hän heitti äkkiä savukkeensa ja lähti puutarhaan salaamatta harmiansa.
Hän vihasi naisia siitä lähtien, jolloin se ainoa, josta hän piti, oli hänet pettänyt. Nyt hän käveli ankaran mielenliikutuksen vallassa edestakaisin.
Hän käveli siellä vielä, kun Federigo palasi @@ viittansa hartioillaan ja pussi kainalossa, riemuiten ja kiihdyksissä. "Lähes kolmesataa piasteria!" huusi hän rientäen juoksujalkaa sisään.
Sisar nukkui siellä sohvassa.
Hän hypähti haltioissaan ylös kuullessaan uutisen, ja Salve näki sisarusten lapsellisen iloisina levittävän hopearahoja pöydälle jakaen ne kolmeen osaan.
Kun Salve kumminkaan ei millään muotoa suostunut ottamaan takaisin muuta kuin yhden piasterinsa, tuli señoritan silmiin jotakin melkein nöyrän ihailevaa. Hän ei käsittänyt sellaista uhrausta, mutta tunsi kuitenkin siinä piilevän jotakin ylevää. Hieman mietittyään hän ojensi kätensä ja virkkoi:
"Señor, antakaa minulle se piasteri, joka on kädessänne, niin saatte minulta toisen!"