Ainoa merkki siitä, ettei hän ollut tilanteeseen tyytyväinen, oli se, että hän hikoili jokseenkin ankarasti.
"Aiotko lähteä pois?" kysyi vihdoin señorita alakuloisesti, melkeinpä rukoilevasti.
"Aion, señorita!" vastasi Salve harmistuneesti.
Samassa tempasi señorita jotakin poveltaan ja hypähti seisaalleen.
Stiletti, jonka hän sinkosi kädestään, lensi viheltäen ohi Salven korvan ja jäi väristen seinään hänen päänsä viereen.
Señoritan joustava vartalo oli vielä heiton asennossa, kasvot olivat kalpeat ja silmät salamoivat. Sitten hän taivutti äkkiä ruumistaan taaksepäin ja alkoi nauraa.
"Pelästyitkö?" kysyi hän. Mutta Salve ei näyttänyt pelästyneeltä; hän oli kylmän katkeroitunut ja koska ei voinut ajatellakaan taistelevansa naisen kanssa, antoi hän stiletin jäädä seinään, vaikka olikin ensin aikonut siihen tarttua.
"Näetkös!" sanoi señorita hypäten äkkiä luo ja temmaten aseen seinästä. Hän alkoi nauraen heittää sitä seiniin eri kohtiin, joihin se sattui joka kerta ihan pilkulleen.
"Sinä pelkäsit @@ tunnustahan", virkkoi hän ilkamoiden, istuutui askareestaan kuumana Salven luo ja katsoi häntä suoraan silmiin, kyynärpää pöytään nojaten. "Sinä pelkäsit ja nyt sinä olet vihainen. Eivätkö sinun maasi naiset ole sellaisia?"
Salve silmäili häntä kylmän torjuvasti. "Eivät, señorita!" vastasi hän lyhyeen ja lähti puutarhaan.