Salvesta tuntui, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin konnamaisia, rahanahneita naamoja kokoontuneena yhteen paikkaan, ja samalla hän oli päättänyt olla ryhtymättä heidän kanssaan mihinkään tekemisiin.
Tärkeintä oli päästä heistä erilleen ehjin nahoin. Salve tunnusteli povitaskuansa, jossa hänellä oli puukko.
Eräs pohjoisamerikkalainen, joka oli Salvea hänen sisäänastuessaan tervehtinyt, kehoitti häntä istuutumaan heidän joukkoonsa, mutta hän kieltäytyi toistaiseksi, koska tunsi olevansa silmälläpidon alaisena.
Samassa hän ihmeekseen huomasi señoritan seisovan pelipöydän ääressä.
Hän pelasi intohimoisesti menettäen panoksen toisensa jälkeen.
Isäntä, joka itse hoiti pelipöytää, oli pitkä, laiha portugalilainen, kasvot pitkät, kellertävät ja pää melkein ihan kalju.
Isäntä silmäili señoritaa koko ajan nöyrän surkuttelevasti. Lakattuaan harmistuneena pelaamasta señorita viittasi hänet tavallaan käskevästi syrjään.
He juttelivat innokkaasti, ja Salve huomasi señoritan vilkaisevan häneen päin. Se sai hänet miettimään.
Señorita oli tavattoman kalpea, ja Salve näki hänen vihdoin ojentavan isännälle kätensä. Isäntä suuteli sitä ylen onnellisen näköisenä. Sitten señorita äkkiä hävisi.
Isännän kasvot loistivat koko illan, ja hän kumarsi veitikkamaisesti
Federigolle hänen kulkiessaan pelipöydän ohi.