"Sangen pikanttia," — siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä taskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen… "Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös… Kaikki tuo harmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton valkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut lopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni kuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin kuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona pääkaupungissa." — "No-no, — älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne kovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti," huomautti Kjel. — "Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme… Saatte uskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat kysymyksessä, — se terästää aika lailla. — Niin, en tahdo mainita summia, te ehkä pyörtyisitte, neiti… Ja mitä tulee niin sanoakseni yksityiseen elämäämme ja oloomme — niin emme siinäkään toki ole niin kovin aikamme jäljessä — —. Ja, — mitä minuun tulee niin, — sitä pahempi… No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa"…
Minka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se vilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.
"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi," — lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. "Minä vakuutan, että sydämeni oikein kutistui kokoon, — ja ellei minulla olisi ollut luettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'… Se oli kuin viimeinen auringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni." — Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen puoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään. — "Sillä oli niin viehättävä nimikin"… Hän kuiskasi tämän kevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi välinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta… "Voitteko arvata mikä?"
Minka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.
"'Nainen, joka herää'… Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli painettava." — Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan. — "Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo erinomaiset sitaatit historiasta… Ei mutta kiitoksia, rouva Baarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia… Minä vakuutan — jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista kädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne, neiti Minka", — hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, — "ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan"…
Toisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain, joka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella tutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan kumpaakin… Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän äkkiä painavasti sanoi: "Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista tyttöä, neiti Feiring… Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."
Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.
"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta, niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole kestävää, eikä lujaa", — jatkoi rouva Baarvig.
Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.
"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen. — "Ei, — se ei ole helppoa. — Uskokaa, että äideillä kyllä on ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"…