Rouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan — palasi aina vain yhteen ja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, — se oli mennyt… Minka oli kehittynyt häneltä salassa… Tähän hän tuijotti ja tuijotti… Ammottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi: Hän oli kadottanut Minkan!…
Vanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan kätensä varassa, — jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin puolin selvillä… Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt salassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt… Hän oli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös hänen luokseen… Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi… Ikäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi…
Vähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa vanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.
Kylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan suurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi… Endre, jota hän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla… Ja Kjel… Tunsiko hän heitä, — mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän luottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut kadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?
Hän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja hymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka katkera Endre oli isää kohtaan… Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä Massi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän tahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi hätähuutoja, — hän ei tahtonut kadottaa enempää, — kaikkia!… Hän kulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä salissa… Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta… liian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden kannalle? — Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat, toivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin eivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa… Tuntui siltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa…
Hän pysähtyi lasikaapin eteen, jossa kaikki tohtorin apteekkitavarat olivat, ja näihin mietteisiin vaipuneena valaisi hän kynttilällään myttyjen, ruukkujen, pullojen, rasiain, suurten ja pienten, kirjavaa joukkoa, ikäänkuin nimikirjoituksia lukeakseen. Sitten kirkastuivat äkkiä rouva Benten kasvot… Huomispäivänä jo tilaamme "Kahdennenkymmenennen vuosisadan". Ja sopivassa tilaisuudessa mainitsen sitten Minkalle, että voisi hänkin yrittää kirjoittaa — koettaa kynäonneaan.
Verkalleen kulki hän jälleen kappaleen matkaa poispäin kokoon käännetyn pelipöydän luo, nyökäten omille ajatuksilleen. Hajallaan olevat huonekalut olivat kuin erämaassa keitaita, joille hän laski kynttiläjalan. Häneen tuli levollisuuden tunne. Miten sitä yöllä liioitteli kaikkea… Niin niin, — — hänhän ei voinut illalla syödä mitään, kun oli niin levoton tuon kotiopettajattaren vuoksi… Tyhjällä vatsalla ei koskaan nuku hyvin… Jos lähtisi alas ruokakamariin leikkaamaan itselleen palasen voileipää? Valo katosi ulos porraskäytävään…
III.
Tohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä kesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset työt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä käynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin ruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen hermojansa aina rasitti tohtori, — yksistään se tieto, että hän oli kotona… Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi astua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata saamassa raitista ilmaa, — seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä väännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti ovesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli karsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai filosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin, niin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä mietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla kulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka huomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti vauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin sitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.
"Schulteiss", intoili Minka, — "ettehän vaan hajamielisyydessänne unohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää… Tiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla." Schulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki epäilykset. — "Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä kävelette täällä." "Minä vakuutan teille, neiti Minka… Voitteko hetkeäkään epäillä minua"… keskeytti Schulteiss hämillään. — "Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä, Schulteiss?" — "Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!" — huudahti kotiopettaja voitonriemulla… "herättää hänen epäluuloansa — ja saattaa teidän asianne vaaraan… Vähän päästä" — hän kaivoi esiin kellonsa — "saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan katoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse." — "Mitä, — eikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? — Käykö se oikein, oletteko varma?" — keskeytti Minka hätiköiden. — "Minä vakuutan. Luottakaa minuun, neiti Minka!" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla äänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. — "Uh, teillä on niin monta mutkaa, Schulteiss", — torui Minka koketisti, — "miks'ette voinut heti sanoa, paljonko kello on." — "Minä luovun kaikista vastaväitteistä, — vaikenen"… Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.