Tuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa lähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja rauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.
"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä olen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän kirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! — Sen minä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut." "Jos vaan pääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi, niin saisit nähdä, miten se helpottaisi", — lohdutti rouva Bente, kun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. — "Kaksikymmentäneljä — kaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää itsestäänluulevaisuutta! — Professoreista ei tietysti kukaan ole sen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko tiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä pedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän aikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja —. Ja savusta ja häästä, koko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken kukka: — Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!"
Mielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt tuijottaminen vaimoon.
"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää itsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän itse kirjoittaa." — "Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella, miten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me nyt olemme huolissamme, ystäväni!"… "Ja sitten hän ei voi kestää sitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin ammatteihin, — että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää kulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että lopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon mielijohteita. — Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita." — "Kyllä, hyvä ystävä, — anna vaan valtaa tunteillesi. Sinä olet sen tarpeessa, minä näen sen, — ja minusta sinua on niin sääli."
Rouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin hänessä olisi jotain kytenyt.
"… Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos hänestä tulisi moinen virkamies — tuntisi itsensä kuolleeksi kaluksi, koneen nappulaksi!… Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet naimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!… Mutta ennenkuin hän minulta saa äyriäkään" — Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön pöydälle. — "Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä, Baarvig, — että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme… ja vereeni on tullut semmoinen kauhu;" — hän kumartui kovassa mielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. — "Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat hänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?… Voi Baarvig, — entä jos me olemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka ovat niille vieraat? — Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene tätä itselleni selvittämään… Hän nyt kerran on semmoinen, että hänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy… Ja mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, — jotta hän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi", — puhkesi rouvasta semmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen tuli pitää varansa. "Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt tullaan!" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. "Toden totta, nyt alkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä — —. Ei, — ei äyriäkään"…
Hän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.
"No mutta isä!" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin, kahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti pianoharjoituksensa.
"No no, ei mitään, rakas lapseni", sanoi tohtori hilliten itseään. "Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta lau-la-jaksi", — hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti. — "Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan"… "Niin mutta isä!" intti Minka, — "jos Endre tosiaan tuntee, että se on hänen kutsumuksensa!" — "Kutsumuksensa? — Kutsumuksensa? Koko talo on fraaseja täynnä."
Hieman epävarmana yritti Minka: "Mutta onhan Endrellä kaunis ääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina"… — "Hoh, nuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen, — niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien haaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee taiteilijoita… Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän on pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä skandaalilla." — "Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan käyttää", — uskalsi Minka kiihkoissaan.