Kun Endre vallan vasten tapaansa syöksemällä syöksi Elvsaetiin kertomaan huhusta, ei Bente rouva hiiskunut sanaakaan. Se mikä nyt alkoi kaikille muille, se oli jo hänelle vanhaa —. Aikoja sitten taisteltu ja selvitetty…
Kärsitty kaikki, mitä saattoi tapahtua… ja vielä paljon enemmänkin… Niin kauan kun on toivon kipinääkään, — muista se Bente, oli Baarvig sanonut… Hänen täytyi nyt suojella sitä, mitä hänellä vielä oli —
Hän tunsi nyt yhä enemmän ja enemmän, kuinka vaikeata oli päästä
Minkan olennon perille.
Niin hellä, niin käsittävä jonakin hetkenä, — mutta samalla tuntui kuin kaikki olisi aljettava alusta jälleen. Ja syvällä sisässään, jossa ratkaisun tuli tapahtua, hän luiskahti pakoon. Minka vältti mieluimmin noita sydämen hetkiä, jolloin voitiin varovasti mainita tulevaisuuden näköaloja ja tuumia; hänen kasvoihinsa tuli niin kärsivä peitetty ilme… Viime aikoina hän oli alkanut käydä niin levottomaksi, niin äkilliseksi käytöksessään, vavahteli säikähtyen ja arasteli kovin keskusteluita — oli saanut monta kirjettä ja kirjoittanut — Vaikk'ei Bente rouva koskaan olisi nähnyt päällekirjoitusta, olisi hän kuitenkin arvannut, että Minka oli Varbergin kanssa kirjeenvaihdossa. Ja nyt hän kuuli, että Varberg oli tullut näille seuduille ja asui asemalla. Hän oli varmaankin taas saanut Minkan kiedotuksi tuohon onnettomaan hypnootilliseen mystisismiin… Tuo hurmaantuminen, joka oli alkanut huumaamalla tai kiihottamalla yhtä erikoista tahdonkykyä ja sitten jatkoi repimällä hajalle koko ihmisen, nujertamalla kaiken luonteen ja itsenäisyyden, — sen täytyi loppua itsemurhaan! — Bente näki epätoivoisena Minkan edessään tahdottomana meediona, — kokeilijan uhrina — hänen käskyjensä säiliönä — elävänä ruumiina.
* * * * *
— Kjel astui verkalleen ylös portaita, seisahtuen väliin ja kokoon lyyhistyen. Hän haki äitiä kaikista huoneista, käveli kuin pimeässä ja seisahtui vihdoin hapuillen maitokamarin oven eteen… Hän kuuli Bente rouvan äänen mankelihuoneesta, jossa hän Minkan kanssa järjesteli ja pani liinavaatteita kokoon muuttoa varten. Kun Kjel melkein kompastui huoneesen, kalpenivat rouva Baarvigin kasvot äkkiä, jäykistyivät kuin jääksi ja kävivät niin teräviksi.
Kjel oikasihe seinää vastaan ja voihki. Se ääni oli kuin käheätä alkua huutoihin, joista ei jaksanut tulla mitään… "Konkurssi, äiti — käsketty kuulusteltavaksi kello kolme iltapäivällä — säästöpankista" — sanoi hän katkonaisesti — — "ja — ja — illalla minut — vangitaan — minä tiedän sen"…
Yläosa hänen ruumiistaan retkotti eteenpäin, ikäänkuin hän ei olisi jaksanut sitä kantaa, kasvot olivat vihertävän kalpeat, veltot, silmissä tuskaa, mutta suu idioottimaisesti selällään — "Käy hullusti, — äiti", — mörisi hän käheästi, — "läksin pakoon kotoa" — —
Endre tuli perässä ulkohuoneeseen, hän oli jo aikoja sitten ymmärtänyt asian. "Tässä on lasi konjakkia — omaasi, Kjel, — sinä tarvitset sen kyllä"…
Kjel torjui pois lasin veltolla kädellä.