"Olen varsin tyytyväinen, niinkuin kyllä ymmärrätte", — tuumaili kaupunginvouti, — "että olen vaikutusalakseni saanut kaupungin, joka viime vuosina on kehittynyt verraten tavattoman nopeaan… Matkustavaisten luku yhä lisääntyy… rouva Michelsenin hotelli sen heti näöllään osottaa — vanha vallasväen rakennus, joka on sisustettu kerrassaan uudenaikaiseksi, diligenssi tulee porraspäähän, — korkeat upeat huoneet, joista näkee sataman… Ja semmoiset huoneet julkisia kokouksia ja konsertteja varten!"
"Hm — niin, meillä oikeastaan on kaksi suurta hotellia. Enoksenin on vaarallinen kilpailija, ja kaupunkilaiset ehdottomasti pitävät sitä parempana."
"Ainoastaan vallasväelle muistuttava ulkomuoto, kun hätäisesti silmäsin, sai minut arvelemaan —. Mutta, hm", — hän veti jälleen ylähuulen nenän alle — "semmoisesta en tietysti vielä voi lausua varmaa mielipidettä… Näin kerrassaan uudet olot tietysti vaativat aikansa, ennenkuin niitä oppii vallitsemaan."
Vallitsemaan… vallitsemaan… Tämä omituinen lausetapa koski tirehtoriin… näkyy sairastavan hieman riippumattomuuden himoa.
"Ja täällähän kuuluu seuraelämä olevan erinomaisen viihdykästä", lausui kaupunginvouti kääntäen puheen toiseen aineesen. — "Ihmisiä, joihin minä ja perheeni arvatenkin voimme liittyä… Teillähän on tuo hieno ja herttainen Johnstonikin. Eilen kävin hänellä vieraana ja se mies kerrassaan viehätti minut."
"Niin, hänellä on se ominaisuus, että heti viehättää ihmiset", pääsi tirehtorilta kiireesti.
"Eikö totta, hän on niin tasainen ja suora… kopeutta ei nimeksikään; hänen talostaanhan on tullut jonkinlainen lähtökohta koko vanhalle tunnetulle Macolmin suvulle."
Tirehtori istui hieman nyrpeän synkkänä:
"Vuoroin yläällä, vuoroin alaalla, hra kaupunginvouti; — kauppasuhteet ja sattuma, ne ne hänenkin olonsa määräävät! — Voinpa sanoa, että olen jo toisenkin kerran hänet pelastanut", lausui tirehtori muka vaatimattomalla itseensä tyytyväisyydellä… "Kaikissa niissä metsänpaloissa, joita näillä kulmilla on raivonnut, on hänen omaisuutensa ollut suuressa vaarassa. Mies olisi nyt häviön oma, ellen sattumalta olisi täällä kaupungissa pitänyt arveluitani, — minä vanhastaan tunnen nuo ylämaan metsät; — ja minulle tosiaan onnistui saada miehet kulopaikalla vielä sillä tavalla asetetuiksi, — mutta aivan viimeisellä hetkellä, sen vakuutan, — että kulo vielä saatiin pysähtymään!… Se oli tavallaan oikea kohtalon päivä koko Johnston-Macolmin suvulle…"
Kaupunginvouti tarjosi tulitikkua erinomaisen ystävällisesti, samalla kuin hänen miettiväisessä katseessaan oli koko joukko hänen virkansa toistakin puolta, — nimittäin poliisimestaria — —. "Minäpä kuulin Johnstonin puhuvankin teistä sen mukaisella lämmöllä."