… On se oikeastaan vahinko, ett'eivät kaupunkilaiset voi miehissä tänne kokoontua! — — —
— Rouva Michelsen sai kyökkiin sen hirmun viestin, että itse tirehtori oli hänen yksityisessä huoneessaan ja tahtoi häntä puhutella.
Rouva seisoi punaisena paistinvalkean ääressä; mutta vielä punaisemmaksi hän kävi.
"Ti-reh-toriko — meillä? — Herra hyvä varjele!" — Kauha vaipui hellalle.
"Niin on, ja hän tahtoo sinua puhutella, täti."
"Minuako? — — Mikähän onnettomuus se nyt taas päällemme lankee… Minä oikein… koko ruumiini vapisee… Minä en sinne lähde, — siihen minua ei saa mikään inhimillinen voima! — hän se otti minulta klubin — ja sähkösanomatoimiston ja kaikki kokoukset ja iltahuvit… Hän otti minulta kaupungin kunnian niin tyyni kun vaan saattoi, — ja vahingotti minua turvatonta leskiraukkaa, sekä sanoilla että töillä! — Sen pahuksen luo en lähde, niin kauan kuin täällä pystyssä pysyn. Sano hänelle se. — Sano se!…"
Hänen sisarensatytär, kasvava tyttö, joka sanan oli tuonut, jäi kyökin ovelle seisomaan neuvottomana kauhusta.
"Sano se, — sano vaan se!… Ehkä hän aikoo lopulta ajaa minut pois koko hotellista?"
"Mutta ei", — rouva epätoivossaan järjesti hieman tukkaansa ja heitti syrjään kyökkiesiliinan, ja katse samalla kävi miettiväiseksi kuin tavallisesti, — "siitä ainakin ensinnä syntyy pieni kahakka."
Hän lähti käytävään, varustautui omalla ja hotellinsa arvokkaisuudella, ja astui vavisten ja kalpeana huoneesensa.