No niin, silloin ainakin huomaisivat hänen; hän kävisi melkein mainioksi — tässä kylässä.
Mainioksi… Siihen sanaan hän aina takertui niin kummallisesti. Makasi ja tuijotti, kunnes valkeat ulkona yhä enemmän alkoivat väreillä vesiin käyväin silmäin läpi…
Me olemme liian hienoa perhettä, jotta voisimme yrittää, raastaa, kärsiä puutetta ja raivata itsellemme tietä johonkin suureen, — meidän muka ei saa antautua siihen vaaraan, että joudumme uuden häviön ja nöyryytyksen alaisiksi, ei…
Hän nyyhkytti aivan epätoivoisesti, — ja sitten puhkesi äkkiä raivomaan:
Kunpa olisi tullut edes oikea häviö, — mennyt kaikki perinpohjin!…
Alhaalta kadulta kuului vihellys; hän nojautui äkkiä ulos akkunasta ja nosti kätensä korvalliselle.
"Sinäkö Klaus?" kysäsi hän hiljaa.
"Ja Baekkevold", kuului vastaus.
Hän tarttui hattuunsa ja katosi äänettömästi portaisin.
"Möllendalin laivaan, Abraham!" kuului hänelle alhaalla vastaan. — "Kauppapalvelija Lund ja Olsen ja pari yläluokkalaista tulee tapaamaan meitä kajuutassa. Lupasivat tulla kello kymmenen aikaan, eväät muassa."