"Kaikkiaan kaksikolmatta miestä…"
"Vai niin hullusti — ei äyriäkään palkan lisäystä."
"Luokista hylätty, tietysti, — vanha, niinkuin haugilaiset kaikki!"
"Nyt se on kuivalla, pitäisi kaappia pohja."
"Ja sieltä otamme suoloja, isä"…
Monias huuto sieltä ja täältä tupakansavun seasta ja pari naamaa, jotka heitä kohtaan kääntyivät, ne osottivat jotenkin selvästi, että näiden vieraiden tuloa pidettiin ikäänkuin kotirauhan häiritsemisenä sivistyneiden luokkain puolelta.
Abrahamista oli tämä pikanttia; hänessä oli hyvä halu näytellä Keania ravintoloissa, ja hän terotti sen vuoksi kuuloaan.
"Kiire kai tänä iltana, rouva Höiby", alkoi Baekkevold tunnustella; vanhuksen harmaahapsiset leuvattomat kasvot katsoivat äkäisesti kahahtaen heidän puoleensa, samalla kun hän sivalsi lasit parin sivulla istuvan vieraan eteen.
"Etteköhän te ole eksyneet, rouva Michelsenin hotelliin kai noin hienojen herrain pitäisi lähteä", pääsi ämmältä.
"Kuulkaapa nyt rouvaseni", jatkoi Baekkevold hauskasti, hänen tasaista mieltään ei ollut niinkään helppo häiritä, — "eikö teillä ole vähän parempia tavaroita, — vähän portteria tai muuta sentapaista kellarissanne? — Taikka", — hän iski silmää, — "vähän sitä hyvää tullaamatonta rommia, — onko? ja sitte kannulla vähän lämmintä vettä… Mutta me tahdomme istua täällä, emmekä peräkamarissa."