Ehdottomasti levisi tumma puna Gertrudin kasvoille. Hän omituisesti hymyili, — muisti varsin hyvästi, kuinka oli punninnut ja aprikoinut, miten saisi tallipässi-vainajan kuvan, hänen piirtämänsä, sopimaan liiaksi suuriin kultakehyksiin, jotka oli ullakosta löytänyt.
"Katsos Gertrud", sanoi hän tutunomaisesti, — "minä olen paljasta eläintä ja eläinihmistä. Minkä sille taidan, että ihmisten naamassa aina näen eläimen, — ja tämä se menee niin pitkälle, että sanotaan minun vaan tekevän ihmisistä pilkkaa. Mutta minä aina näen jonkin eläimen ihmisen kasvoista, muutoin jäävät minulta luonnepiirteet. Juhlalliset muotokuvat minulta varmaankaan eivät koskaan luonnistu… Minulla olisi vietävän hyvä halu joskus piirtää teidän kuvanne, kun olette oikein äkimyksenä."
"Perin kohteliasta."
"Silmiin pitäisi saada jotain ikiloistavaa, leimahtavan mustaa."
"Entä miksi eläimeksi, jos kysyä saa?"
Abraham pudisti päätään… "Nyt olette Gertrud niin nuorellinen ja luonteva ja tuttavallinen, — ja sen vuoksi haluttaa minua puhua teille suoraan. Minä mielelläni myönnän, että pidän teistä… eihän se teille vahingoksi, vaikka sanonkin, — pidän teistä hirveästi. Te olette minulle enemmän, kuin aavistatte… Älkää nyt vaan vihastuko; — mutta kun ajattelen mustaa, kuinka se elää ja loistaa ja kimaltaa, — kaikkine vivahduksineen niin runsaasti että — niin te se olette…
"… Mutta nähkääs, sitte on taas joku toinen valossa niin kirkkaassa, että häneen voi katsoa silmänsä pilalle…"
"Huh, mimmoista lorua!"
"Ei, ei ollenkaan: 'huh mimmoista lorua.' Minä olen valvonut ja ollut niin epätoivossa, ikäänkuin revittäisiin minut hevosten välillä kappaleiksi, ainoastaan sen vuoksi että musta ja vaalea samalla haavaa ovat niin hurjasti minut vallanneet."
Gertrudin silmissä näkyi se jota Abraham sanoi äksyksi, valkoiseksi välähdykseksi: —