"Vai niin, vai niin! — Kuulepas, Söölfest Staale!" sanoi kapteeni, iskien silmää eräälle nuorelle miehelle, "tiedätkös sinä, käykö Lars Överstadbräcken tämän talon leskeä kosimassa?… Maat ainakin sopisivat mainion hyvästi yhteen!"
Sieltä täältä kuului salaista ilkuntaa ja moni joukosta nauraa hissutti… He huomasivat mitä kapteenin pisteleminen tarkoitti. Tuohan oli juuri kilpakosija, jota hän puhutteli.
"Olisikohan täällä syksyksi poikivaa lehmää."
"Taitaa kyllä olla", arveltiin.
"Katso sinä vähä hevostani, Halvar, kun minä käväisen tuvassa ja puhun nimismiehen kanssa."
Väkeä oli kosolta aina taloon asti ja kapteenia tervehti yksi rähisevä joukko toisensa perästä, miehiä ja vaimoja, poikia ja tyttöjä, joiden kaikkien kesken viinapullo vaelsi kädestä käteen.
Täpösen täydessä, pahanhajuisessa tuvassa istui nimismies Bardon ja voimallisella, käheällä äänellään johti hän huutoja, huusi, uhkasi vasaralla, toisti saman vielä, vaan lupasi jo huutaa aivan viimeisen kerran, sanoi vielä jonkun kompasanan, kunnes lain voimalla vihdoin naulasi pöytään peräytymättömän, ikuisen päätöksen.
Kapteenille avattiin tietä, vaikka olisi ollut kuinka ahdasta.
"Oletko sinäkin, Martin, niin hullu, että päästät akkoja huutokauppaan?" sanoi hän ivallisesti eräälle kiiltonappiselle keikarille.
Peräkamarissa seisoi kaunis Guro Granlien ja muutamia muita tyttöjä.