Päällikön talo oli muuten huomattavampia kylässä. Se oli maalaamaton ja säännönmukaisesti rakennettu, niinkuin enimmät sitä laatua taloja olivat vielä miehen-ikä takaperin.
Lumella peittyneen puutarhan-aidan yläpuolella näkyi hangella kelkan-jälkiä ja suksenlatuja melkein ikkunan tasalle asti, ja siinä tuprutteli pohjaistuuli hienoa lunta auringonpaisteessa.
Tuo sama kylmä, ilkeä pohjaisvihuri se oli, joka jok'ikinen kerta, kun porstuan ovi avattiin, saattoi kyökin ovenkin aukenemaan, ja jos ei sitä heti suljettu, kävi samalla tavalla jollekin ovelle yläkerrassa — ja silloin kapteeni punaisena ja kiivaana syöksemään konttoristaan alas ja kuulustelemaan ja pitämään käräjiä koko talossa siitä, kuka ovesta tuli ensiksi ja kuka viimeksi. Hän ei milloinkaan voinut käsittää, miks'eivät he saattaneet pitää ovea kiini, vaikka asia kuitenkin oli selvimpiä maailmassa, — että lukko oli vanha ja rappeutunut, ja että kapteeni ei malttanut uutta teettää.
Alhaalla kamarissa istui kapteenin rouva tuolilla sohvan ja uunin välissä neulomassa, vanha, ruskea arkihame yllään. Korkea ja jäykkä vartalo hänellä oli, kasvot olivat syväpiirteiset ja laihat, kuivettuneet; erittäin huolellisesti näytti hänen katseensa tässä hetkessä, sillä se oli kiintynyt mutkikkaasen stuudioon — mahdollisuuteen saada asetetuksi uutta, kestävää paikkaa Jörgenin housunjäännöksiin; ne olivatkin aina hajallaan, melkein toivottomuuteen asti!
Hän oli anastanut aikaa itselleen ainoastaan siksi hetkeksi, kun Jäger oli konttorissaan ja lapset kävivät alhaalla postipaikalla; sillä talossa hän astuskeli päivät pitkät kuin hevonen savimyllyllä.
Se perlemolla ja useilla kalliilla puulajeilla koristettu mahogninen neulontapöytä, joka oli avattuna hänen edessään, mahtoi olla joku perheen perintökaluja; se muistutti vanhan-aikuisena ja viertyneenä vähä hänestä itsestään eikä ainakaan sopinut yhteen sen korkeaselkäisen nahkanojatuolin kanssa, jossa hän istui, enempää kuin pitkän, vihreällä saralla päällystetyn sohvankaan kanssa, joka seisoi kuin yksinäinen, autio maa ja ikäänkuin ikävöiden katseli ruskeaa kapeaa pöytää, joka oli yhtä yksinäisenä ja hylättynä ja seisoi siivet lerpallaan molempain ikkunain välissä.
Se ruskea kirstu, joka peräseinällä seisoskeli neljällä suoralla jalallaan, ja jolle oli ladottu riitta paperia, kirjoja, lakkia ja ylinnä kiikari, oli vanha piano; tämän rouva suurella vaivalla oli saanut kuletetuksi vuoristoon kotinsa jäännöksistä, ja sillä luultavasti oli lasten kanssa harjoitellut samoja kappaleita, jotka itse oli oppinut.
Tässä suuressa arkihuoneessa oli ainoastaan paljaat hirsiseinät ja maalaamaton hiekoitettu lattia; ikkunat olivat pienet ja niiden edessä riippuivat lyhyet, keskestä ylös kiinnitetyt uutimet; huonekaluja oli ylen harvassa, oli varmaankin puoli peninkulmaa tuolista tuoliin. Yleensä oli sisustus maalaisten tapaan, — siihen laihin, kuin virkamiehille vuoristossa oli mahdollista vielä neljännellä kymmenluvulla. Keskellä sisäseinää, suuren valkoisen palomuurin edessä, rehenteli eräs noita vanhan-aikuisia uunia, Näs'in rautatehtaan leima otsassa, ja sepä vasta nakerteli halkoja oikein jättiläisen tavalla. Lämmitystä tarvittiinkin paljo tähän huoneesen, ja eihän päällikön metsistä puita puuttunut.
Rouva oli vihdoinkin hylännyt kaikki hienommat keinot asettamalla mahtavan, kaikkea peittävän paikan housuihin ja neuloi nyt ahkerasti. Ilta-aurinko lähetti viimeisiä vaaleita säteitään ikkunanpielelle, ja oli niin hiljaista, että hänen liikkeensä neuloessa melkein kuuluivat, ja lankarullasta, joka lattiaan putosi, kuului ikäänkuin kaiku.
Äkisti kavahti hän suoraksi kuin sotilas komentosanan kuultuaan ja tuli tarkkaavaksi. Hän kuuli miehensä kiivaan ja raskaan astunnan ylhäältä portailta.