Aidan yli kurottautui nuori mies — hän oli ehkä seisonut siinä kauankin! — melkein reunaton lakki tuuhean ruskean tukan päällä; kasvot olivat päivettyneet ja pöhössä. Ne olivat äärettömän kavalat nuo silmät, jotka sieltä heitä tuijottivat!…
Enempää ei kumpikaan nähnyt; sillä kuten yhteisestä suostumuksesta lähtivät he tätä ilmestystä pakoon ja juoksivat portista ulos, jättäen kirjat jälkeensä, ja ylös portaita äidin luo, joka seisoi kyökissä laittamassa illallista:
"Tuossa seisoi, — tuolla oli … ulkona puutarhan-aidassa… Ei se ollut ensinkään senlainen, joka käy pyytelemään, tai jokin senkaltainen!"…
"Kuulusta sinä, Jörgen, mitä hänellä on sanottavaa!" sanoi äiti, joka helposti käsitti aseman, "tuota tietä — auki porstuan-ovi! Ole ikäänkuin tulevinasi sattumalta sinne".
Molemmat tytöt riensivät edustupaan kurkistaaksensa ikkunasta, uutimen raosta.
Ja vieras tuli isoja portaita kohti Jörgenin kanssa, joka äkkiä erosi hänestä ja meni kyökkiin.
Arkihuoneen ovella seisoi Thea voileipä kädessä, rinkutteli ovea raolleen ja taas kiini ja katseli vierasta; hän ei ollut tietänytkään koko asiasta.
"Onko isäsi kotona?"
"On kyllä, mutta sinun pitää mennä sisälle kyökin ovesta, kuulethan! … ja odota siksi, kun on syöty illallinen; isä ei mene sitä ennen konttoriinsa." Thea luuli häntä joksikin työn hakijaksi.
"Mutta minä en tahdokaan konttoriin, näetkös".