"Kiitos, herra kapteeni!"
"Mutta mitä varten sanoitte tänne kulkeneenne, ukkoseni?"
Ruuan ja nautitun sydämmen-vahvistuksen kautta oli tullut kuin uusi elo nuorukaiseen. Hän osoitti vaatteitansa ja olipa kyllä hävitön ojentamaan saappaitansakin esiin; polven kohdalla oli poikkipäin pitkä neule.
"Minut voitaisiin kyllä panna pelätiksi kaikille niille, jotka tahtovat poiketa pois maantieltä… Kaikki tämä on seuraus siitä, että metsästys-alalla tapasin peuran-ampujan, oivan miehen! Se veitikka kertoi minulle niin kauan minkälaista on korkealla vuoristossa, että minun teki mieli seurata häntä."
"Erinomaisen järkevää", — mutisi kapteeni, "kun kustantaa poikansa
Kristianiaan!"
"Olin tullut uteliaaksi, sanon minä, ja sinne sitä kiidettiin".
"Eikö tämä ole vielä hurjempi kuin isänsä! … menee suin päin mustille, tietämättömille vuorille!"
… "Kaahittiin sitte 5 tuntia ylöspäin kivikkoa ja nelinkontin äkkijyrkkiä. Mutta en tiedä mikä kumma oikeastaan vuoristossa on; ei maa tuntunut jalkoihin; ilma oli hienoa ja keveää, ikäänkuin olisin ruumistani samppanjalla keventänyt; siitä ikäänkuin päihtyi. Olisin voinut käydä käsilläni, ja se ei olisi tullut kehenkään mitään koko avarassa maailmassa, sillä olinhan korkeimmalla! Enkä eläissä ole nähnyt senlaista näkyä, kuin sinä iltapäivänä seisoessamme ylinnä harjulla, — ainoastaan jäistä, valkoista, kiiluvaa lunta ja tummansininen taivas, huippu huipun takana suunnattomassa kirkkaudessa, niin kauas kuin silmä kantoi!"…
"Niin, on maar lunta kylliksi, ukkoseni! Sitä on talon räystään korkeudelle pitkin koko talven niin kylmää ja valkosta, kuin suinkin toivoa sopii. Me katselemme sitä hyvinkin kylläksemme, mutta näyttäkää minulle kaunis vihreä niitty taikka oikea viljapelto, ukkoseni!"
… "Minusta näytti kuin olisi toinen jättiläisvuori aina sanonut viereisellensä: sinä surkea kapeasäärinen vaivanen, eikö sininen viima täällä puhalla sinua kumoon kuin paperilippua? Jos tahdot suureksi, niin ota meitä malliksesi!"…