Selma (vie Ottarin yhä enemmin etualalle, sillaikaa kun muut puhuvat palosta). Mutta sinähän olit ripustanut nenäliinan konttorin ikkunan ulkopuolelle. Minä näin sen kiikarilla, niin että täytyihän minun uskoa sinun tulevan.
Ottar. Tuo tulipalohan se tuli väliin.
Selma. Tulipaloko? — Niin, kun me sitten edes olisimme sen voineet sammuttaa. Mutta ajattele, mikä hauska retki meillä olisi ollut aamulla, ennen menoasi tuonne konttoriin, jossa sinusta piti tehdä Wulffie nuorempi! Ohhoi, — täytyihän minun lohdutuksekseni saada tehdä pieni retki tuonne tulevaan kotiimme… ja arvaappas, mitä minulla on täällä?
Näyttää hänelle jotain.
— Sikarikotelosi ja lyijykynäsi!… Eteisessä riippui sinun harmaa matkatakkisi. Minusta tuntui yhtäkkiä aivan kuin olisit sinä itse ollut siellä, — ja minä painoin pääni sitä vasten ja suutelin sitä ja tulin taas hyvälle tuulelle. Usko pois, että toisenlaiset torat olisit saanut, jos ei tätä olisi tapahtunut.
Ottar. Huomenna nousemme me molemmat ylös kello kuusi ja pujahdamme ulos, emmekö?
Selma. Sitten otan minä sinun kellosi ja sinä otat minun.
Hän irroittaa omansa ja he vaihtavat.
Tuntuu niinkuin kaikki tahtoisivat sormillansa kosketella meitä ja mitä meillä on… niinkuin he sanoisivat: — no, rakastakaa nyt. Te saatte luvan siihen… Liike sen sallii…
Veitikkamaisesti kuiskaten.