Neidit SVANE, SOLENFELDT ja ZINKBAUER tulevat sisään ja tervehtivät.
Rouva (joka istuu sohvan nurkassa, Elinalle). Aseta neideille istuimet, Elina.
Elina asettaa tuolit puoliympyrään pöydän eteen, ja jää seisomaan äidin luo sohvan selustan taa. Karna istuu pöydän ääressä, jossa kuvateokset ovat, olkihattu sylissä, jota hän vaatettaa, seuraten samalla keskustelua
Neiti Svane. Niin, elkäähän nyt vaan suuttuko meille, rouva Wulffie, me tulisimme niin onnettomiksi. —
Ottaa esille nenäliinan.
Voi, jos te tietäisitte, mitenkä pelkäsimme, ennenkun tohdimme kääntyä teidän puoleenne, hyvä rouva Wulffie! — Olemmehan me niin turvattomia. Ja, voisihan se pian näyttää jonkunlaiselta vastustamishalulta, tai tyytymättömyydeltä meidän rakasta johtokuntaamme kohtaan.
Neiti Solenfeldt. Niin, tohdin totuuden mukaan sanoa, että jos jonkun kuva olisi minulla sydämmessäni, kun minä kerran pääsen vapaaksi tästä maallisesta majasta, ja yhdistyksen portit sulkeutuvat takanani, — niin —
Neiti Zinkbauer (väräjävällä äänellä). Mutta vanha ihminen on tottunut saamaan kahvinsa sekoittumattomana aamusella. Tuntuu niinkuin silloin vasta heräisi eloon, ja siitä on nyt jo monta viikkoa, kun olen saanut kunnon tippaa kielelleni, — niin että vanha ihminen, kuolkoon hän tavalla tai toisella — —. Ja minä nyt olen vanhin laitoksessa…
Kiihtyy uudelleen.
Sillä sen saatan minä rehellisesti sanoa, niinkuin seisoisin Herrani ja Luojani edessä, että jos siinä olisi edes kahvin tuoksuakaan, tahi kahvinpapuakaan siinä, niin —. Ja entä kerma! — Jauhot, joilla ne sen paksuntavat, ovat kuin puurona kupin pohjalla.